Apu

Markus Leikola: Niinistö työssäoppijana

Markus Leikola: Niinistö työssäoppijana

"Logiikka kulkee niin, että jos asialliset hommat saadaan hoidettua ja porukka pidettyä koossa, se on kaikkien etu, jolloin se on meidänkin etumme."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Nuorekas Sauli Niinistö, kohta 66 vuotta, näyttää mallia nuorille. Nuoret ovat ennenkin olleet Niinistön presidenttiagendalla. Kun hän isännöi syrjäytymisen ehkäisykampanjaa, repesi poliittiseen kenttään railo kevään 1918 linjoja pitkin. Oikealla kiitettiin omatoimisuuteen kannustamista, vasemmalla moitittiin yhteiskunnan vastuun vähättelystä.

Niinistö on yrittänyt puhua välittämisestä ja yhteisvastuusta. Hänen tapansa asetella sanat on niin harkittua, että sen enempää perinteinen oikeisto kuin vasemmistokaan ei tunnista omia mantrojaan. Siitä seuraa närkästys, kun ei ole käyttöä sen enempää työväentalo–suomi-sanakirjalle kuin suojeluskunta–suomi-sanakirjallekaan.

Yhteisvastuu eli solidaarisuus on sekä porvarillinen että vasemmistolainen perinne ja kaiken lisäksi kansankirkon keräyksen nimenä. Ei siis ohikiitävä trendi. Pohjimmiltaan se tarkoittaa sitä, että ei aina pysähdytä nillittämään, kenen syytä kaikki on. Väinö Linna kiteytti saman Tuntemattomassa Hietasen suuhun: ”En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi.”

Logiikka kulkee niin, että jos asialliset hommat saadaan hoidettua ja porukka pidettyä koossa, se on kaikkien etu, jolloin se on meidänkin etumme.

Niinistö on ensimmäinen sodanjälkeinen presidenttimme, joka valittiin tehtäväänsä ilman ulkopoliittisia ansioita tai erikoistumista kuningaslajiimme. Sitäkin kummallisempaa, kun ulkopolitiikan johtaminen on ainoa alue, jossa presidentillä on valtaa tallella.

Pitkinä valtakausinaan kukin päämies on muokannut instituutiosta kaltaistaan. Perustuslain muutokset ovat olleet reimarikeppejä, mutta viran haltija on hoitanut itse navigoinnin. Vähitellen jopa Kekkosen kauden pyhin uskonkappale, henkilösuhteet ulkopolitiikan vakauden takuuna, on haipunut historiaan. Venäjän-suhteet jatkuvat henkilöistä riippumatta – ja siitäkin riippumatta, olemmeko EU:n jäseniä tai sukkuloiko Suomi lähimpien slaaviveljesten kärhämissä.

Suomen presidentit kelpaavat Moskovalle, koska ovat kiinnostuneet opettelemaan venäjää ja Venäjää. Ei sellaisia muita entisen Varsovan liiton ulkopuolelta löydy. Entiset itäsatelliititkin keskittyvät etäisyyden ottamiseen, hyvästä syystä.

Meidän pressoja pidetään Kremlissä tyyppeinä, jotka täyttävät keskustelun perustunnusmerkistön: viitsivät sekä puhua että kuunnella. Kaiken epäluottamuksen kierteen keskellä on hyvä huomata, että kertaakaan Mainilan laukausten jälkeen Kremlissä ei ole nähty tarpeelliseksi pyrkiä höynäyttämään nimenomaan suomalaisia.

Koivisto ja Jeltsin olivat ehkä viimeiset, joista tuli bestikset. Halosen todelliset mietteet Putinista kuulemme aikaisintaan tulevaisuudessa. Putinilla nyt ei muutenkaan ole kollegoissa kavereita, joten sitäkin tärkeämpää on Niinistön johtoajatus, välittäminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Venäjän omakin etu on olla mukana kansainvälisessä yhteisössä, vaikka se muuta väittäisi. Joskus yhteisvastuutahon pitää houkutella kaksikymppinen verkkopelaamisen luolastaan ulos päivänpaisteeseen.

Sanoin alussa, että Niinistö näyttää mallia nuorille. Nimittäin Suomessakin pohditaan Saksan menestysreseptiä, oppisopimuksen ja työssäoppimisen lisäämistä. Koska ulkopolitiikka ei ole enää uskonto, vaan maallista toimintaa, sitäkin voi oppia matkan varrella. Ehkä on jopa viisasta ajatella, ettei osaa valmiiksi kaikkea tässä muuttuvassa maailmassa.

Julkaistu: 20.8.2014