Apu

Markus Leikola: Narreista herroiksi ja päinvastoin



Markus Leikola: Narreista herroiksi ja päinvastoin

"Soini on sovitellut ahteriaan ministeriaudin takapenkille jo niin monta kertaa, että siinä on valmis painauma."
Teksti Apu-toimitus

Juha Sipilä teki sen mitä häneltä odotettiin. Otti vaalivoiton ja sitä kautta pääministerin paikan keskustalle. Sipilän voitto oli suvereeni. Sen kruunasi henkilökohtainen valtakunnan suhteellinen ja absoluuttinen äänikuninkuus.

Ennen vaaleja Sipilää oli helppo moittia kannanottojen puutteesta. Ennakkosuosikin paineiden kestäminen ei ole suomalaisten vahva laji. Helpompi on tulla katveesta sisulla pinnalle, kuten Timo Soini toistamiseen.

Mutta on miesten välillä erojakin. Soini on sovitellut ahteriaan ministeriaudin takapenkille jo niin monta kertaa, että siinä on valmis painauma. Sipilän puolihuolimaton ”me taidettiin voittaa vaalit” sen sijaan viestii vaatimattomuutta. Siitä kansa tykkää annettuaan neljä vuotta sitten keskustalle selkeän viestin siitä, mitä se ajatteli vaalirahakohusta.

Näissäkin vaaleissa jatkettiin herrojen passittamista katsomon puolelle. Kokoomuksen Kimmo Sasin ja Sdp:n Jouni Backmanin putoaminen on oireellista. Kumpikin on entinen ministeri ja toiminut eduskuntaryhmän puheenjohtajana eli niitä, jotka piiskaavat riviedustajia hallituksen riveihin. Urheilutermein: ei maalintekijöitä, mutta pelinrakentajia ja sellaisina tuiki tarpeellisia.

Eikä tällainen ole keskustallekaan vierasta, huippuja myöten: neljä vuotta sitten keskustan riveistä putosi Paavo Väyrynen, nyt puolueen tulevaisuuden valovoimaisimpana toivona pitkään loistanut Paula Lehtomäki. Ehkäpä Talvivaaran sen enempää kuin Venäjänkään vaaliminen eivät ole pääkaupungissa vaalivaltteja.

Neljän vuoden päästä Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen ovat ensimmäisenä tulilinjalla, jos kansan rankaisuherkkyys on ennallaan, Kauko ”Jojo” Juhantalosta puhumattakaan.

Nyt jo keskustan voitosta taittui suurin huuma. Veret eivät seisahtuneet.

Sipilä sanoo lähtevänsä kokoamaan hallitusta ensiksi toisiinsa luottamusta tuntevien kesken, sitten ohjelmakysymysten pohjalta.

Mikään ei ole helpompaa kuin ilmoittautua luottavaiseksi – joten se ei yksin riitä kriteeriksi. Enemmänkin kyse on siitä, miten neuvottelupöytään lopuksi jäävien kesken varmistetaan luottamus. Nyt jo kannunvalannoissa mietitään, kuinka varmistaa, että joku puolue ei lähde kesken kauden tai ala kiristää lähtöuhkailulla.

Ei sitä mitenkään voi varmistaa. Kahva, jolla itse avata ovi hallituksesta ulos, sopii jokaisen käteen.

Varsinkin, kun kukaan ei tiedä, millainen on maailma, jossa päätöksiä täytyy tehdä vaalikauden loppupuolella, niin raju on ajan riento nykyään.

Ei Sipilä ihan kaikkea ole kertonut. Ennen ohjelmakysymyksiä tulevat nimittäin vielä taktiset kysymykset: kenen tulisi olla hallituksessa, kenen oppositiossa.

Ja koska Perussuomalaiset kilpailee myös keskustan kanssa samoista äänistä – onhan puolueen edeltäjä SMP Maalaisliitosta aikoinaan lohjennut – ihan oman etunsa vuoksi Sipilä sitoo myös Soinin vastuunkantoon. Varsinkin kun tämä on ilmoittanut, että kynnyskysymyksiä ei tällä kertaa ole.

Pekka Vennamo kyllästyi aikoinaan vetämään perässään kivirekeä nimeltä oma SMP:n eduskuntaryhmä.

En hämmästyisi, vaikka Soinikin pelastaisi itsensä ennen ensi vaaleja vihreälle oksalle.

Mutta sovitellaan ne ministerinhousut kuitenkin ensin valtakunnan kakkosääniharavan jalkaan.

Julkaistu: 21.4.2015