Vaaliyönä kaiken piti olla yksinkertaista. Persut Juha Sipilän toiseen kainaloon ja lanttia heittämällä toiseen Sdp tai kokoomus. Luottamus ratkaisee: ketkä luottavat toisiinsa ja ketkä sitoutuvat tukemaan toinen toistaan vasta- ja myötämäessä neljän vuoden ajan.

Neljä vuotta on pitkä aika, niin politiikassa kuin muussakin elämässä. Varsinkin jos ulkomaailma ei pysy paikoillaan – ja niin lyhyttä strategista hallitusohjelmaa ei löydykään, että ulkomaailman saisi sen allekirjoittamaan.

Ylipäätään voi kysyä, onko yksinkertaistaminen – lyhyt ohjelma, vähän ministereitä – ratkaisu maailmaan, joka on yhä monimutkaisempi, haluttiin tai ei. Maailmaan, jossa hallituksen kyvyt niin omien kuin naapurienkin silmissä mitataan entistä enemmän sen mukaan, miten reagoida yllätyksiin ja kuinka luovasti ratkaista uudet ongelmat.

Kaikkien puolueiden vaaliohjelmat olivat julistuksellisuudessaan jäänteitä suunnitelmatalouden ajalta. Sen vielä ymmärtää, koska ohjelmilla kosiskellaan äänestäjiä. Kaikki haluavat profiloitua vaalien alla uudistajiksi; vastuullisiksi ja aktiivisiksi.

Mutta aivan niin kuin jääkiekkojoukkueen menestyksen ratkaisee yhtä lailla se, minkä verran onnistutaan latomaan maaleja toiseen päähän, on silläkin merkitystä, kuinka puolustus pitää oman maalin puhtaana. Hyökkäys ja puolustus, aktio ja reaktio, ovat erottamaton pari kaikkea tavoitteellista toimintaa.

Sipilän kysymyslistalta puolueille olisikin odottanut edes muutamaa kysymystä tyyppiä ”Entä jos...?”

Sillä eiköhän se luottamuskin punnita huonoina aikoina ja yllätystilanteissa isommalla vaa’alla kuin hyviä aikomuksia ylöskirjattaessa.

Perussuomalaisia on pidetty itsestäänselvänä hallituspuolueena, joten on vain luonnollista, että puolue pyrkii ulosmittaamaan asemastaan mahdollisimman paljon. Hyvä vaalitulos velvoittaa myös taistelemaan äänestäjien tahdon puolesta.

Mutta mitä perussuomalaisten äänestäjät oikeastaan haluavat? Puolue on kerännyt kannatuksensa kokoamalla kaikkien asioiden ja muutosten vastustajat yhteen kuten 70-luvulla, kun Skdl oli kattojärjestö laajalle joukolle vasemmistopiirejä. Tuolloin isoimman huomion sai taistolaisten isoin älämölö – samoin ovat halla-aholaisetkin median lemmikkejä leimaten koko persupuoluetta.

Eiran tohtorin seuraajiin verrattuna vähemmälle jäävät syrjäseutujen palvelujen säilymisestä huolestuneet naiset ja työväenliikkeen byrokratisoitumiseen turhautuneet duunarit. Ei pidä myöskään unohtaa, että liikkeen nousu lähti raivostumisesta vaalirahoihin ja poliittisen järjestelmämme korruptioon, ei niinkään Kreikan tukipaketeista.

Hallituksessa ei voi istua sanomassa kaikkeen ei, eikä siellä voi ottaa kantaa vain omiin profiilikysymyksiin.

Jos Timo Soinia jokin lohduttaa, niin toki muutkin puolueet ovat yhtä katto korkealla ja seinät leveällä.

Vielä yksi huomio. Media ja tutkijat ovat kilvan jakaneet poliitikkoja ja puolueita arvojen mukaan, liberaaleihin ja konservatiiveihin. Vaikka hallitustyö naamioitaisiin järkiperäisiksi ratkaisuiksi, päätökset valtioneuvostossakin tehdään arvopohjalta.

Mutta tätä kirjoitettaessa äänestäjille on täysin epäselvää, millaiselle arvopohjalle uusi hallitus on määrä synnyttää. Sitä ei kysytä. Onko keskustan kumppaneilta peräänkuulutettu luottamus siis vain sokeaa luottamusta?

Ihan en ole vakuuttunut, että tämäkään hallitus muodostettaisiin aivan eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin.