Keskustan etumatka mielipidetiedusteluissa viisi kuukautta ennen vaaleja on poikkeuksellisen selvä: seitsemän prosenttiyksikköä. Toisaalta Suomessa ei ikinä ole voitettu eduskuntavaaleja Lasse Virénin kirillä (paitsi silloin kun juoksijatähti itse pääsi Arkadianmäelle).
Poliittinen muisti on lisäksi niin lyhyt, että vaikka edellisten eduskuntavaalien jytkyn teki Timo Soini, syöksykierteen pysäyttäjänä omaa luokkaansa oli Jutta Urpilaisen Sdp. Ennen vaaleja demarit, pitkän yli 20 prosentin kauden jälkeen, kyntivät 17,5 prosentissa. Sdp tuli kuitenkin maaliin kakkosena 19,1 prosentin puolueena.
Muutokset ovat nytkin varmoja, kuten sekin, että vanhat synnit unohtuvat neljässä vuodessa. Keskustahan pelasi itsensä paitsioon pitkälti ampumalla itseään jalkaan: eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli myönsi A-studiossa 2008 rikkoneensa vaalirahoituslakia eikä Soinin tarvinnut kuin hokea ”vanhat, väsyneet puolueet”.
Ja nyt tämä aivan sama keskusta on lähes kaksinkertaistanut kannatuksensa edellisten vaalien jälkeisen 13 prosentin alhosta. Keskusta on kuin Men in Black -menestyselokuvien agentit, jotka säteilyttävät ihmisiä saaden nämä unohtamaan näkemänsä.
Mitä vain voi tapahtua, ja sen vuoksi Juha Sipilä on hiljaa tai vakuuttelee epämääräisesti, että vaihtoehtoja on. Mutta mitä ne sitten voisivat olla?
Keskusta on perinteisistä jakopuolueistamme perinteisin. Sen vaaliohjelmassa haikaillaan muutosta, luvataan 200 000 uutta työpaikkaa (miten?) uusille toimialoille (mille?). Mutta eniten penätään asennemuutosta.
Katsotaanpa. Stubbin hallitus on kiiruhtanut tukemaan laivanrakennusta ja Talvivaaraa säilyttääkseen vanhaa. Mutta olisiko keskusta tehnyt toisin, parahtanut että tässäpä vasta hyvä sauma synnyttää uutta ja kestävää vanhan tilalle, joutikin ne auringonlaskun työpaikat mennä? Tuskin.
Tulossa on hyvää vauhtia toinen tai kolmas 2010-luvun asianhoitajahallitus, jonka päätöksentekokyvystä ei ole tuon taivaallista tietoa etukäteen.
Voikin olla, että Suomen suunta ei riipu niinkään keskustasta, vaan siitä, kenet se ottaa kaverikseen. Siinä puolue joutuu nimittäin tekemään myös ideologisen valinnan – päinvastoin kuin kokoomus viime vaalien jälkeen, jossa laajaan hallituspohjaan päätymisen jälkeen korostettiin sen ideologiattomuutta.
Kataisen hallitus ei tosin päässyt edes hoitamaan asioita politiikattomasti, koska kaikki aika alkutaipaleella kului ulkopuolisiin euroärsykkeisiin vastaamiseen. Eikä ollut sotestakaan saavutukseksi: hallintohimmelien kanssa painimisesta ei irtopisteitä saa. Ja kuitenkin julkisen sektorin saattaminen palvelevammaksi, ketterämmäksi ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa toimivaksi on paitsi se alue, johon poliitikoilla on eniten sananvaltaa, myös se, jossa työkalut muutokseen aika pitkälti vain ovat epäseksikkäitä hallintohässäköitä.
Keskustan vaihtoehdot ovat yrityselämä ja sääntelyn purkaminen kokoomuksen kanssa, armeijaan panostus ja katse sisäänpäin Euroopan sijasta perussuomalaisten kanssa tai teollisuuden rakennemuutokseen lisää ylimenotukia ja työelämän jäykkyyksien ylläpito Sdp:n kanssa.
Mikään näistä ei ole keskustalle lähtökohtaisesti vastenmielistä eikä mikään kuitenkaan myöskään keskustan ominta asialistaa. Mutta sen vuoksi Sdp:n, kokoomuksen ja perussuomalaisten loppukirin seuraaminen on se varsinainen jännitysnäytelmä lähikuukausien ajan.
