Apu

Markus Leikola: Kunnat lähtöruutuun

Markus Leikola: Kunnat lähtöruutuun

"Kunnallishallinto on yhä vain sama kuin 149 vuotta sitten."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Ensi viikolla vietetään 149-vuotispäiviä. Suomen nykyinen kuntahallinto perustettiin nimittäin helmikuussa 1865. Ylintä valtiovaltaa käytti silloin keisari. Sittemmin on keisari kaatunut, naiset saaneet äänioikeuden, keksitty auto, lentokone, elokuva ja lennätin sekä tietokoneet ja internet.

Mutta kunnallishallinto on yhä vain sama kuin 149 vuotta sitten, jolloin kuntien ja seurakuntien tehtävät erotettiin toisistaan.

Alkuperäinen kuntajako oli seurakuntajako, ja seurakunnat taas muodostuivat sen perusteella, oliko väestöllä halua ja vaurautta rakentaa itselleen kirkko ja maksaa pappien palkat.

Eihän tässä kuntajaon uudistamisessa ole kyse mistään sen kummemmasta kuin satojen vuosien ajan ennenkään: niin mennään, kuin mihin oman porukan rahkeet riittävät – sillä lisäyksellä, että nykyään rikkaat kunnat tukevat köyhempiä valtionosuuksien tasausmaksulla. Helsingillä se on yli 300 miljoonaa, kaksi Guggenheimia tai sata Utsjoen kunnallisveron tuottoa.

Myös maalaiskunnat erosivat monin tavoin kaupungeista. Itse asiassa ero tasoitettiin vasta ensimmäisten sadan vuoden jälkeen, vuonna 1964.

Kuntaministeri Henna Virkkusen eurovaaliehdokkuudesta kertovassa tiedotustilaisuudessa jäi vähemmälle huomiolle, että hän oli valmis joustamaan niin sanottujen suurten kaupunkien hallintomallista. Esimerkiksi Tampereella, Lahdessa ja Porissa voitaisiin sittenkin mennä muodollisesti itsenäisten kuntien yhteistyöllä. Pääkaupunkiseudulla on puhuttu metropolihallinnosta jo pitkään.

Tämähän on paluuta juurille: isoimmissa kunnissa on erilainen hallinto kuin pienissä. Näitä isoja voisi kutsua vanhaan malliin kaupungeiksi.

Jos ei uudistettaisikaan kuntia, vaan vanhistettaisiin, palattaisiin monen sortin kuntiin kuten 50 vuotta sitten?

Isoin ongelma on kuitenkin kuntien vuosikymmenten saatossa saamat uudet tehtävät. Tuoreimman laskun mukaan niitä on 535. Vaikka oletettaisiin, että pieni kunta jotenkin vielä selviäisi niistä kaikista, voi kysyä, onko muutaman tuhannen asukkaan kunnassa tarpeeksi osaamista tehtävien hoitamiseksi hyvin.

Osaaminen koskee myös luottamushenkilöstöä. Vaikea kuvitella, että Suomen nykyiset 4 000 julkisen terveydenhoidon kunnallista luottamushenkilöä osaavat arvioida, montako magneettikuvauslaitteistoa tarvitaan, mikä olisi eturauhassyövän seulonnan panos-tuottosuhde tai edes mikä osuus psykiatrian ensikäynneistä pitäisi hoitaa tupla-aikoina, jotta saataisiin nopeutettua hoitoketjua ja sitä kautta säästöjä. Hyvä jos lääkäritkään osaavat. Päätöksenteon parantaminen on paras syy kuntakarsinnan jatkamiselle.

Kuntien tehtävistä puolet on tullut vasta 1990-luvun alun jälkeen, ei siis silloin kun hyvinvointiyhteiskunnan perusta rakennettiin 1960–80-luvuilla. Ongelma ei silti ole niinkään määrä kuin laatu, sillä tehtävien suoritustapa on usein hyvin yksityiskohtaisesti määrätty: kuka saa tehdä mitäkin milloinkin, keitä kaikkia on informoitava ja niin edelleen. Ihan joka pilkun paikkaa ei tarvitsisi lailla säätää, vaan jättää vähän järjenkäytön pelivaraakin kuntiin.

Mutta vikaa on meissä kansalaisissakin. Me vaadimme virkamiehiltä asiakaspalvelua, twiittaamista, selvittelyä, datan avaamista ja ties mitä. Vanhojen hommien päälle.

Kun me kasvoimme alamaisista kansalaisiksi ja julkisten palvelujen asiakkaiksi, palvelut joutuivat paisumaan mielivallasta todelliseksi palveluksi.

Eikä meidän palvelemisemme kuulkaa ole helppoa ja halpaa lystiä.

Julkaistu: 29.1.2014