Timo Soini on tehnyt hartiavoimin töitä kohentaakseen perussuomalaisista hovikelpoisia hallitukseen. Nummisuutarineskot ovat saaneet Iivisniemen lukkarilta ankaraa karttua, lausunnot ovat pehmenneet kuin melonit helteessä, ja pääpaavi itse istutti viime kevään vaalipaneeleissa itsensä jo tulevaksi ulkoministeriksi. Jopa euroryhmävalinta tehtiin kotimaisen julkikuvan kirkastamiseksi.

Fiksuimmat ovat antaneet sivustatukea kokoomuksen kanssa flirttailuun, kuten puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö esittäessään Nato-selvitystä. Loputkin toverit ovat oppineet sulkemaan suunsa, edes välillä.

Mutta  sitten  tämä: Soini yhdisti viikonloppuna julkisuudessa kaksi asiaa. Sen, että kristikansa on lähestynyt häntä Gaza-ahdistuksessaan, ja sen, että ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan sydän läpättää entistä lujempaa Israelin puolesta.

Jos ”kristikansa” lähestyy vaikutusvaltaista poliitikkoa siksi, että joku kriisi ahdistaa, niin on täysin vastuutonta lietsoa kolme sukupolvea sitten viimeksi paikkansa pitänyttä asetelmaa, jossa on vain pieni Israel ja ympärillä isot arabimaat. Sillä ei ratkea mikään.

Vastenmieliseksi asian tekee se, että Soini tietää hyvin, että todellisuus on monimutkaisempi. Ja se, että kristityt leimataan Israelin kannattajiksi.

Ja jos vähän pitemmälle mennään, yritys omia uskovaiset yhden puolueen omaisuudeksi on täsmälleen sama temppu, jota käyttää Hizbollah, suomeksi ”Jumalan puolue”. Kun lähdetään kertomaan, mitä mieltä Jumala on politiikasta, läpsäistään aina molemmille poskille monta maallikkosaarnaajan kanssa toisin ajattelevaa.

Kansan kosiskelu uskonnon varjolla on aivan eri asia kuin omien uskonnollisten tunteidensa ilmaiseminen.

Tulevan ulkoministerin toimintaa? Ei.

Seuraukset voivat ulottua takaisin politiikkaan: joka sanan säilään tarttuu, se helposti ulkopolitiikan suohon hukkuu, kauan Kekkosen kuoltuakin.

Kun gallupit osoittavat yhä selvemmin porvarihallituksen nimittämiseen ensi helluntaina, on Soinille tullut hätä varmistaa, että sitä pönkitetään hänen puolueellaan eikä pienpuolueiden sekalaisella seurakunnalla.

Mutta se seurakunta, joka näinä päivinä varmaankin kokoontuu jossakin Suomessa kahdestaan näkymiä arvioimaan – kokoomuksen Alexander Stubb ja keskustan Juha Sipilä – ei enää tarvitse Soinia mukaan persujen kannatuksen kasvun taittamiseksi. Se kun taittui jo. Vielä vähemmän Soinia tarvitaan ulkopoliittisten sammakoiden möläyttelijäksi. Kaikki sammakot eivät muutu suudelmasta prinsseiksi.

Ulkopolitiikan rooli nimittäin on vahvassa nousussa. Kansainväliset tapahtumat ja jännitteet hallitsevat maisemaa hyvinkin ensi kesän korvalle saakka, ja olisinpa valmis lyömään pienen vedonkin siitä, että maamme talousnousu riippuu enemmän valmisteilla olevan EU:n ja USA:n vapaakauppasopimuksen sisällöstä kuin Antti Rinteen hellimän Remontti Oy:n startin onnistumisesta.

Niissä oloissa seuraavan hallituksen yhteistyökyky – eli suomeksi: muodostuminen – mitataan jälleen suhtautumisella maamme rajojen ulkopuolisiin asioihin kuten vuonna 2011. Vaikka manuaalinen ohjaus ei enää ole takapiruna kokoonpanoja arvottaessa, presidentti Sauli Niinistö on ehtinyt näyttää, ettei hänellä ole pienintäkään aikomusta jäädä ulkopolitiikassa sivunäyttämölle.

Se merkitsee sitä, että seuraavakin hallitus syntyy sellaiselle perustalle, joka löytää paitsi puolueiden välisen myös presidentin kanssa yhteisen linjan.