Apu

Markus Leikola: Koulutie, minne vie?



Markus Leikola: Koulutie, minne vie?

"Ihme, että kukaan enää lähtee rehtoriksi, kun puun ja kuoren välissäkin on enemmän hengitystilaa."
Teksti Apu-toimitus

On aika siirtää katse kouluun. Nyt kun sosiaali- ja terveydenhuolto siirtyy pois kunnilta, koulu on ylivoimaisesti suurin kuntatalouden menokohde. Toiseksi, pitkään tuudittauduttiin valheelliseen tyytyväisyyteen Pisa-saavutusten varjolla, kuin mikään ei olisi pielessä.

Loput ongelmat johtuvat siitä, että me haluamme koululta erilaisia asioita yhtä aikaa, ja yksi isoimmista syistä siihen on suomalainen kunnallinen itsehallinto.

Koulumaailmassa se näkyy siten, että pienimmissä kunnissa ei ole valinnanvaraa: pikkulapset koulukyyditetään sieltä missä pikkulapsia vielä on sinne missä kyläkouluja vielä on. Ei ole ihan hirveästi koulushoppailu ja keskiarvovertailu selkosilla puheenaiheena peruskoulun päättäjäisissä. Jos maakunnan maalikyliltä löytyy lukion tai ammattikoulun lisäksi myös koulukortteeri, sinne muutetaan ja 16-vuotias käy lomilla moikkaamassa pienempiä sisaruksiaan, koiraansa ja vanhempiaan.

Onnea itsenäiseen aikuisuuteen, sillä se alkoi nyt.

Suurimmissa kaupungeissa kouluverkkoa säädetään koko ajan, tilastonikkareilta tilataan uusia väestöennusteita, opetuslautakunnat juoksevat mittanauha kourassa laskemassa neliömitoituksia ja lukiot keksivät mitä ihmeellisimpiä erikoistumisaloja säilyttääkseen asemansa. Ihmiseen ja kasvatukseen keskittyvät koulut jäävät vaille kannustimia, koska kannustimia ei kunnallisessa byrokratiassa ylipäätään tunneta.

Sen sijaan on vehkeileviä virastopäälliköitä, lautakuntia, jotka viis veisaavat siitä, millaisia budjettiraameja valtuustot ovat päättäneet ja rehtoreita, jotka joko eivät osaa johtaa, kiusaavat opettajia, eivät puolusta koulujaan kylliksi, hukkuvat hallintoon tai puuhaavat jotain muuta väärin sammutettua. Ihme, että kukaan enää lähtee rehtoriksi, kun puun ja kuoren välissäkin on enemmän hengitystilaa.

Tämä kaikki tapahtuu lähidemokratian nimissä, julkisena toimintana, yhteiskunnan eli meidän kaikkien toimintana, jota vaaleilla ohjaamme ja josta yhdessä päätämme.

Lukioissa tarjonta on monipuolisempaa ja yleissivistävämpää kuin pienessä korkeakoulussa, mutta iso osa oppilaista on säilömässä itseään, käy nukkumassa aamun, keskipäivän ja iltapäivän tunnit opettajien yrittäessä keksiä heille viihdykettä ja kertoessa varovasti tarinoita työelämästä, johon mennessä pitäisi ihan oikeasti olla oppinut jotakin. Kuva on kärjistetty, mutta osa yleissivistävässä koulutuksessa olevista on väärässä paikassa, kun yleissivistystä ei voi kaivonkiululla kantaa päästä sisään.

Seuraavaksi nuorisotakuu, keksitääns jotain ettei ne syrjäytyis, onneeeee.

Missä mietinnöissä on koulun ydin: sielu, henki, yhteisö jossa kasvetaan ja kasvatetaan, ihmisiksi, aikuisiksi, kykeneviksi hoitamaan itsensä ja vähän vastuuta muistakin - yhteiskunnassa, joka sen kuin vain monimutkaistuu?

Sen tähdenhän ne vanhemmat kiljuvat lähikoulunsa puolesta, ei siksi, että eivät ymmärtäisi, että neliömetri on 100 x 100 cm kokoinen alue. Vaan koska se toimii se koulu ja tuottaa sitä, mitä koulun pitäisi tuottaakin. Ja koska tasapäistämisajattelusta huolimatta takaraivossa piilee pelko, että kaikki koulut eivät sittenkään ole samanlaisia.

Mitä jos pyrittäisiin auttamaan heikompia kouluja aiempaa enemmän, mutta ei lopetettaisi sitä mikä toimii? Mitä jos mitattaisiin kasvatusta, ihmisyyttä, yhteiskunnan sivistystasoa?

Mitä jos avattaisiin ikkuna ulos oikeaan maailmaan, koska sinnehän ne lapsetkin joutuvat aikanaan.

Julkaistu: 23.4.2014