Puheenaiheet
Apu

Markus Leikola: Järki vai tunne?

Markus Leikola: Järki vai tunne?

"Poliitikon selkäydin kehottaa yhdistämään talouskriisin peruslukemilla väräjävään naamaan. Nyt on niin vakava paikka, että yhtään ei ole varaa tunteilla."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Tätä pitäisi kysyä vaalikoneessa: aiotko käyttää järkeä vai tunnetta? Mutta politiikkaan sovellettuna kysymys tuntuu absurdilta: totta kai maata ja maailmaa tulisi hallita järjellä. Tunne on ailahteleva, vietävissä ja epämääräinen. Tunne on kuin tuulahdus kaukaisen viinin tuoksua, hetken heilimöinti.

Järki tietysti. Mutta mikä järki? Sekö, joka käskee säästämään, jotta velan kasvu saadaan padottua? Vai sekö, joka sanoo, että huonoina aikoina tarvitaan aktiivinen yhteiskunta hääräämään markkinoille tienrakentajana ja ihmisten terveyden ylläpitäjänä, hyvinä aikoina voidaan sitten maksella velkoja pois? Vai se järki, joka sanoo, että korkotason naulaamiseksi lattiaan oli loistopäätös liittyä Euroopan unioniin? Vai vielä yksi järki, joka sanoo, ettei Kreikan velkojen maksuun osallistumisessa järkeä ole lainkaan? Järjetöntä!

Tunne politiikassa yhdistyy helposti populisteihin, jotka kiihottavat kansaa suurilla eleillä: Fidel Castro kädet viuhtoen pitämässä monituntisia puheita ilman papereita, isommista diktaattoreista puhumattakaan.

Eikä se neljä vuotta sitten kerralla kuuluisaksi tullut jytkykään mitään politiikan asiasisällöstä tiivistä, kunhan kertoo, kuinka mesiseltä voitonhetki Timo Soinista ja hänen heimolaisistaan tuntui.

Ei tunne kuitenkaan ole pelkkää pintakuorrutusta tai massahurmaamista pahan pariin.

Kun Berliini muuri repesi ällistyneen Helmut Kohlin silmien edessä marraskuussa 1989, mitä tekikään pönäkkä Länsi-Saksan liittokansleri? Veti takin niskaansa ja lähti kiertueelle entisen piikkilangan toiselle puolelle DDR:n alueelle, valtakunnanrajoista piittaamatta. Hän lupasi vähemmille veljille investointeja ja talouskasvua avoimella piikillä. Saksa yhdistyi Iso-Helmutin peukalon alle riemukulkueessa.

Mitä lupasi Barack Obama äänestäjilleen murtaakseen mustien poliitikkojen lasikaton? Yes we can! Iskulause toimi, vaikkei kukaan enää muistakaan, mikä se oli johon pystyttiin – ainakin kyettiin valitsemaan Obama.

Molemmat poliitikot ovat esimerkkejä taitavasta tunteenhallinnasta. Tunteiden käytön osaaminen on tarpeen, jos meinaa käyttää avautuvan mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen. Suomessa sekä Kekkonen että Koivisto olivat taitavia tunteen haltuunottajia, kiepauttajia ja valjastajia. Ilman tunnetta ei ole asiaa valtiomiessarjaan.

Kevään vaaleissamme ehdolla olevista kärkipoliitikoista moni mielisi käyttää tunnetta, mutta panee arastelun takia hanttiin. Siihen on yksinkertainen syy: poliitikon selkäydin kehottaa yhdistämään talouskriisin peruslukemilla väräjävään naamaan. Nyt on niin vakava paikka, että yhtään ei ole varaa tunteilla.

Näkyvimmin muutos näkyy pääministeri Alexander Stubbista, jonka tavaramerkki, leveä hymy, on kadonnut kuin veitsellä leikaten. Ensin arveltiin, että hymyttömyys tuli viran myötä, mutta kyllä maailmaan mahtuu hymyileviä pääministereitä. Ei, Stubb yrittää olla jotakin mitä hän ei ole. Lopputulos näkyykin sitten kokoomuksen kannatuskäyrässä.

Maailmaan mahtuu hymyileviä ministereitä, itkeviä, vihaisia, empaattisia, ylpeitä, surullisia... Poliitikon tunteet ovat aina julkinen osoitus jostakin ja sillä tavoin viesti. Millainen on poliitikko, joka sulkee ihmislajin keskeisimmän viestintämuodon keinovalikoimansa ulkopuolelle?

Käsi sydämelle, poliitikot – kyllä teillä sellainen on! Äänestäisitkö itse johtajaksi henkilöä, joka viestii kaikin keinoin aikovansa hallita tästä neljä vuotta eteenpäin pelkällä järjellä?

Julkaistu: 24.2.2015