Elinkeinoelämän valtuuskunnan viimeviikkoinen tutkimus Ken on Suomessa jämäkin kertoo, että suomalaiset kaipaavat vahvaa johtajaa.

Äkkiseltään voisi päätellä, että nykyisin sellaista ei siis ole. Katainen – ei. Stubb – ei. Pääministerin reseptissä, että kakku on leivottava ennen kuin se jaetaan, olisi jämäkämpi saundi, ellei hallitus keskittyisi itse sekä kakun syömiseen että säästämiseen yhtä aikaa. Rinne – ei. Ei edes Sauli Niinistökään.

Entä Juha Sipilä, pääministeripörssin ykkönen? Keskittynyt olemaan sanomatta mitään. Entä Timo Soini, toinen oppositiojohtaja: ”Voi voi kun meillä nyt on tällaista väkeä täällä puolueessa, eihän näitä voi johtaa.”Lainaus ei ehkä ole sanatarkka, mutta henki on.

Jos kotimaasta ei löydy, niin tuskinpa suomalaiset kokevat EU-komission puheenjohtajaa Jean-Claude Junckeriakaan johtajakseen.

Samaan aikaan suomalaiset tehtailevat kansalaisaloitteita enemmän kuin ennen, nousevat turhaksi kokemaansa byrokratiaa vastaan barrikadeille hanakammin kuin aikaisemmin ja ylipäätään älähtävät, kun kokevat todellisia tai oletettuja oikeuksiaan loukatun.

Ei tämä kansa ennätä rivakkuudeltaan johtajaa kaivata, ei edes Lahtista ja konekivääriä. Suu on oitis auki, kansalaisuus vallannut alamaisuuden vuosisataisen paikan.

Erityisen korkealta kailotus kuuluu, kun oma napa, se lähin, on uhattuna. Eikä sitä kansan ääntä vastaan todellakaan ole nousemassa kuin hiljaista mutinaa vaalipuolueiden rivistä. Eino Leinon sanoin, ”ajan johtajaa ei näy”.

Sellaista, joka sanoisi, että juopot laitetaan asuntolaan teidän takapihallenne, koska jos asuinympäristöt kovasti eriytyvät toisistaan, siitä vasta ongelmia tuleekin.

Sellaista, joka sanoisi, että eihän siinä ole tolkun laitaa syytää satoja miljoonia kaivokseen, joka ei pysty edes sillä rahalla pitämään saasteitaan aitojensa sisäpuolella.

Sellaista, joka sanoisi, että kun näin paljon väkeä on muuttanut kasvukeskuksiin, niin ei ole rahaa pitää koko maata asuttuna, mutta niin paljon tehdään kuin voidaan, vaikka se ei ole yhtä paljon kuin joskus aikaisemmin.

Tai sellaista, joka sanoisi, että jos perustuslaki on este järkevälle ja tehokkaalle terveydenhoidolle, niin muutetaan perustuslaki. Ihan samanlaisten kansanedustajien säätämä se on kuin muutkin lait.

Ylipäätään sellaista, joka sanoisi, että täällä on yli viisi miljoonaa napaa. Jokaisen napanöyhtää ei yhteiskunta voi tulla henkilökohtaisesti kaivamaan. Ajan johtaminen on johtamista menneisyydestä nykyisyyden läpi tulevaisuuteen.

Sitten on tämän hetken ongelmien lisäksi tulevaisuuden ongelmat. Väen vanhetessa hoitajia tarvitaan ulkomailta lisää. Jos poika nojaa keskikaljatuoppiin baarissa ja taivastelee hoitoväen ihonväriä, niin yhtään nopeammin ei se pilleri nillittämällä matkaa mummon suuhun.

Maahanmuuttajat maksavat vanhuudenturvamme, ei toisinpäin, ja lisäksi keskimääräistä halvempana työvoimana pitävät osaltaan meidän maksamamme hinnat alhaisina.

Entä maastamuutto? Puolustuskykymme tärkein ominaisuus on suomalaisten luottamus toisiinsa. Rikkaiden velvollisuus on näyttää köyhille, että he haluavat olla samassa veneessä, eikä se vene ole huvijahti Portugalin rannikolla.

Ennen vanhaan oikeisto kutsui tällaista yhteisvastuuksi ja vasemmisto solidaarisuudeksi. Nyt sen sanan kohdalla on vain jämäkän johtajuuden kokoinen aukko, hiljaisuutta täynnä.