Lapinlahden linnut on aktivoitunut tänä syksynä yhtyeestä julkaistun Tino Rossin kirjoittaman kirjan kunniaksi kiertueelle, vaikka yhtyeen ydinhenkilöistä Timo Eränkö ja Heikki ”Hiski” Salomaa ovat kuolleet ja Mikko Kivinen kuntoutuu menetettyään kävelykykynsä. Näyttelijä Markku Toikka on eläkkeellä.

Ei siinä ole uutta. On ensimmäinen jäähyväiskiertue ja toinen. Oliko 2013 jäähyväiskiertue? Saattoi olla, sillä silloin oli vielä eri meininki.

Nyt mukana on niin paljon hyviä soittajia, että kyse ei ole enää huonouden estetiikasta. Tai ainahan soittajat ovat olleet hyviä, mutta nyt olemme myös hyväksyneet sen, että teemme viihdettä. Ei tässä kapinaa ole. Miten voisi olla? Mehän olemme hyvin ­toimeentulevia äijiä.

Kaipaa toki. Ja kyllähän me teemme omia juttujamme. Mutta tietyllä tavalla toivottomuus leviää. Nyt on maailmalla niin isot voimat liikkeellä, että hauskanpitäminen ajankohtaisten aiheiden kustannuksella on tosi vaikeaa. Lapinlahden linnut on aina ollut pienen ihmisen puolella, mutta on ihan törkeää, miten kyykkyyn köyhät nyt laitetaan. Ja sitten on tämä militarismi. Kaikki ne teemat, jotka meillä ovat olleet esillä, ovat kääntyneet painajaisiksi. Vaikea on repiä huumoria myöskään autoritääristen johtamismallien, diktaattorien läpilyönneistä. Tarjoamme eskapismia ja Lapinlahden lintujen nostalgiaa.

Ilman muuta. Sehän oli äijähuumoria äijälähtökohdasta, mielestäni siinä on vähän misogyniaa mukana… kaikkea sitä, mitä silloin ajateltiin. Mitään rasisteja emme kuitenkaan koskaan olleet.

En ole koskaan osannut rakentaa uraa, ajatella sitä jatkumona. Eikä Rikos ja rangaistus ollut kansallisesti silloin mikään iso juttu, sillä oli joku 48 000 katsojaa. Näyttelin kyllä 1980-luvulla paljon elokuvissa, joista osa on ihan paskoja, mutta on siellä joukossa ihan hyviäkin. Teatteriakin tein… olihan siinä paljon kaikkea. Ei itse oikein huomannutkaan, mitä kaikkea. Tähti en kuitenkaan ollut, vaikka kusi ­varmaan nousi hattuun niin kuin kaikilla.

Vanhoista ajoista on monta tulkintaa bändin sisälläkin. Mielestäni muut ihmiset muistavat väärin monta asiaa, ja minä taas muistan väärin muiden mielestä. Todellisuus on muotoutunut vuosikymmenten mittaan niin, että eri tapahtumista kerrotut versiot ovat muuttuneet totuuksiksi.

Se 1990-luvun alku oli kiivasta aikaa. Piti päättää, asunko 150 vuorokautta Lapinlahden lintujen keikkareissuilla Salomaan kanssa samassa hotellihuoneessa vai saman ajan kotona perheen kanssa. Olin myös koulutettu näyttelijä. Seitsemän vuotta bändissä oli mennyt nopeasti. Piti päättää, haluanko jatkaa vai tehdä myös näyttelijäntöitä. Näin vaaran, että seuraavat vuodet tulisivat menemään nopeasti enkä ehtisi tehdä mitään muuta.

Minua haukuttiin julkisestikin petturiksi ja vaikka miksi. Tuollainen bändi muistuttaa uskonlahkoa. Kun yksi päättää ­lähteä, se ei tuo hyvää fiilistä kenellekään.

1990-luvulla alettiin tehdä enemmän tv-sarjoja. Minullakin oli Puhtaat valkeat lakanat ja muuta. Ne olivat freelance-näyttelijälle hyviä duuneja, oli säännöllinen työ, josta sai liksaa.

Olimme maaseudun poikia Liinojan Tapsa, Jaarasen Matti ja minä. Meitä vitutti espoolaisten Kivisen ja Hiski Salomaan sekä helsinkiläisen Timo Erängön kaupunkilaisuus. Uhosimme näyttävämme kaupunkilaispojille. Tapsa sanoitti kappaleen Ojasta noustaan, joka päätyi laulettavakseni. Kirjasta näin, että Tapsa olisi halunnut laulaa sen itse!

Hoidan 20 hehtaarin perintömetsäaluetta. Viime talvena hakkasin halkoja 23 mottia Karkkilassa ja Somerniemellä. Kalastan verkoilla. Lisäksi olen aloittanut uuden projektin: omistan poikani kanssa puoliksi purjeveneen ja hänen omittuaan sen ostin sammaloituneen Star-luokan purjeveneen, jonka kunnostamiseen kuluu vaikka koko alkava talvi. Lisäksi pelaan jalkapalloa Puotinkylän valtin 65-vuotiaiden ikämiesten kakkosjoukkueessa. Talokin pitäisi maalata.

Kävin 2000-luvun alussa klassisilla laulutunneilla. Kuvittelin, että minussa saattaisi olla tenoriainesta. Sitä ei kuitenkaan ollut.