Suomen entinen pääministeri Sanna Marin (sd.) ehti istua uutta kansanedustajakauttaan alle puoli vuotta, ennen kuin sai pyytämänsä eron eduskunnasta.

Marin ei jäänyt pääministerikautensa jälkeen rivikansanedustajaksi, vaan suuntasi kansainväliseksi konsultiksi, vieläpä varsin hätäisesti vaalitappioon päättyneen vaalikampanjan jälkeen.

Poikkeuksellista Marinin tapauksessa on lähinnä se, miten nopeasti hän kansanedustajan työt jätti pääministerin töiden loppumisen jälkeen. Vain harva 2000-luvun pääministereistä on nimittäin tyytynyt koko istuntokaudeksi kansanedustajan paikkaan politiikan huipun jälkeen.

Näyttää siltä, että Suomen pääministerin työ on raskaampaa kuin aiemmin ja aikaa huipulla on vähemmän kuin ennen.

Yliopistotutkija Jenni Karimäen mukaan Suomen poliittinen systeemi on muodostunut sellaiseksi, että kun pääministerin toimesta kerran luopuu tai putoaa, takaisin on melkein mahdoton palata.

Suomessa on 2000-luvulla istunut kymmenen hallitusta ennen Petteri Orpon (kok.) nykyistä kokoonpanoa. Niitä on vetänyt yhdeksän eri pääministeriä.

Marinin tapaan pääministerin paikkansa ovat vaaleissa menettäneet demareiden Paavo Lipponen (vuonna 2003), keskustan Mari Kiviniemi (2011), kokoomuksen Alexander Stubb (2015) ja keskustan Juha Sipilä (2019).

Kaikki jatkoivat vaalitappion jälkeen kansanedustajina pidempään kuin Sanna Marin. Mitenkään kivutonta uuteen asemaan asettuminen ei silti ollut.

– Pääministerin työ on Suomessa korkein vallankäytön paikka. Siinä mahdollisuus vaikuttaa politiikan linjaan on kaikista suurin. On inhimillisesti ymmärrettävää, että päivänpolitiikkaan palaaminen on hankalaa, kun pesti on ohi ja mahdollisuudet on käytetty, sanoo Suomen poliittiseen historiaan perehtynyt Jenni Karimäki.

Pääministerin työ on ollut aina vaativaa, mutta 2000-luvulla paine on koventunut entisestään, Karimäki arvioi. Työ vaatii jo sinällään sitä, että tavoitettavissa on oltava melkeinpä aina, jos ei välittömästi, niin pikaisesti kuitenkin.

Mutta julkisuuden paine on kasvanut koko ajan, aiempaa pienemmistä asioista voi muodostua kohu, joka koskee joko pääministeriä tai tämän hallitusta.

– Julkisuus on nopeatempoista ja tuntuu, että pääministereiltä vaaditaan enemmän kuin ennen.

Ehkä eniten pääministerien – ja siten myös hallitusten – istuntokausien pituuteen on vaikuttanut suurten puolueiden puheenjohtajuuden ja pääministerin paikan kietoutuminen yhteen.

Vaikka missään ei määrätä, että vaaleissa suurimman äänisaaliin keränneen puolueen puheenjohtajasta tulee pääministeri, näin kuitenkin käy melkeinpä automaattisesti.

Jos pääministeri päättää luopua puolueensa puheenjohtajuudesta kesken hallituskauden, hän luopuu samalla myös pääministerin paikastaan.

Näin ovat tehneet 2000-luvulla Matti Vanhanen (kesk.) ja Jyrki Katainen (kok.).

Vanhasesta tuli pääministeri vuonna 2003, kun Anneli Jäätteenmäki (kesk.) kaatui Irak-vuoto-skandaaliin vain 68 päivän kauden jälkeen. Vanhasen kakkoshallituksen kaudella vuonna 2008 taas käynnistyi sitkeä vaalirahajupakka, josta pääministeri ei oikein päässyt enää irti.

Joulukuussa 2009 Vanhanen kertoi, ettei pyri enää vuoden 2010 kesällä keskustan puheenjohtajaksi. Tämä tarkoitti käytännössä pääministerin paikasta luopumista.

Päätöstään Vanhanen selitti terveys- ja perhesyillä, mutta tuoreeltaan arvioitiin, että pääministerin maine oli skandaalissa niin ryvettynyt, että puheenjohtajana jatkaessaan hän olisi keskustalle enemmänkin taakka kuin voimavara.

Vanhanen sai syksyllä 2010 paikan Perheyritysten liiton toimitusjohtajana.

Vuoden 2011 vaalit voitti kokoomus ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Huhtikuussa 2014 nousi kohu, kun Katainen ilmoitti lopettavansa pääministerin työt saman vuoden kesäkuussa, kokoomuksen puoluekokouksen jälkeen.

Kataisesta tuli komissaari Euroopan komissiossa, ja niissä töissä hän jatkoi lopulta vuoteen 2019. Sen jälkeen Kataisesta tuli Sitran yliasiamies. Lokakuussa hän aloittaa Nordea-konsernin yhteiskuntasuhdejohtajana.

Sanna Marin ilmoitti luopuvansa SDP:n puheenjohtajuudesta pari päivää tämän kevään vaalien jälkeen. Demarit paransi tulostaan vaaleissa hiukan, mutta jäi kokoomuksen ja perussuomalaisten taa tuloksissa.

– Jos puolue häviää vaalit pääministerin asemasta, puheenjohtajalla on tapana jättää tehtävänsä. Siitä on muodostunut lähes automaatio nykyisessä poliittisessa kulttuurissa, Karimäki sanoo.

Näin entinen pääministeri myös luopuu mahdollisuudesta nousta uudelleen huipulle heti seuraavissa vaaleissa.

Vaalitappion jälkeen puheenjohtajan paikasta luopuivat keskustan Mari Kiviniemi ja Juha Sipilä sekä demarien Paavo Lipponen.

Lipponen tosin jatkoi puheenjohtajana vielä pari vuotta sen jälkeen, kun oli menettänyt pääministerin paikkansa. Vaikka demarit jatkoi kepu-vetoisessa hallituksessa vuoden 2003 vaalien jälkeen, Lipponen ei ministeriksi enää ryhtynyt. Hänestä tuli eduskunnan puhemies.

Kiviniemi tuli Vanhasen tilalle keskustan puheenjohtajaksi ja vuoden pätkäpääministeriksi vuonna 2010. Kun keskusta hävisi vuoden 2011 vaalit, Kiviniemi ilmoitti pian, ettei enää pyri puolueen puheenjohtajaksi. Kiviniemi lähti vuonna 2014 OECD:n palvelukseen, kolme vuotta pääministeriytensä jälkeen.

Keskusta hävisi pahasti vuoden 2019 vaalit Juha Sipilän johdolla. Sipilä ilmoitti pian vaalitappion jälkeen luopuvansa puheenjohtajuudesta. Keskusta lähti lopulta mukaan SDP:n Antti Rinteen muodostamaan hallitukseen, mutta Sipilä jäi rivikansanedustajaksi.

Melko poikkeuksellisesti Sipilä myös istui koko kauden kansanedustajana. Tämän kevään vaaleissa hän ei enää ollut ehdolla.

Kokoomuksen Alexander Stubb on poikkeus entisten pääministereiden joukossa. Stubbista tuli vähän Kiviniemen tapaan pääministeri vuodeksi, kun hän peri puolueen puheenjohtajuuden ja siten pääministerin paikan Jyrki Kataiselta vuonna 2014.

Kun kokoomus jäi vuoden 2015 vaaleissa keskustan taakse, Stubb ei luopunut puheenjohtajuudesta, vaan lähti uuteen hallitukseen valtiovarainministerinä.

Vuoden 2016 kesällä Stubb kuitenkin hävisi Petteri Orpolle kokoomuksen puoluejohtajakisassa ja luovutti sen jälkeen myös ministerinpaikkansa Orpolle. Stubb jaksoi istua rivikansanedustajana vuoden, kunnes sai eron toimesta heinäkuussa 2017 ja lähti työskentelemään Euroopan investointipankkiin.

Karimäen mukaan suurten puolueiden puheenjohtajuus on muuttunut paljon. Aiempien vuosikymmenien kaltaisia yli kymmenen vuoden mittaisia puheenjohtajakausia ei enää ole. Puheenjohtajat vaihtuvat melko nopeasti.

– Tämä voi selittyä jonkun verran henkilön omilla toiveilla, myös puoluejohtajana toimiminen on kuluttavaa. Mutta nykyään myös puolueiden sisältä ollaan valmiimpia haastamaan johtoa kuin aiemmin. Ja jos vaihdosta ajavia on riittävästi, puheenjohtaja vaihdetaan.

Sanna Marinista tuli pääministeri kesken kauden, kun Antti Rinne (sd.) joutui eroamaan reilun puolen vuoden valtakauden jälkeen. Marin istui pääministerinä joulukuusta 2019 tämän vuoden kesäkuuhun.

Hänen pääministerikautensa oli jopa poikkeuksellisen pitkä. Kokonaisen kauden istunut pääministeri on ollut Suomessa suurharvinaisuus 2000-luvulla. Lipposen kakkoshallitus aloitti kautensa huhtikuussa 1999 ja erosi huhtikuussa 2003. Se oli toistaiseksi viimeinen koko vaalikauden toimintakykyisenä istunut hallitus.

2000-luvun kokemusten perusteella näyttääkin siltä, että pääministeriys on nykyään tilaisuus, joka tulee poliitikon eteen korkeintaan kerran elämässä. Se ei myöskään välttämättä kestä kovin pitkään. Yhdeksästä 2000-luvun pääministeristä neljä – Jäätteenmäki, Kiviniemi, Stubb ja Rinne – istui toimessaan vain vuoden tai vähemmän.

Vaikka kukaan ei ole vielä palannut vallan terävimmälle huipulle, paluitakin on nähty.

Anneli Jäätteenmäki valittiin vuonna 2004 Euroopan parlamenttiin äänivyöryllä. Hän istui parlamentissa vuoteen 2019. Vuonna 2021 hänet valittiin Lapuan valtuustoon ja 2022 Etelä-Pohjanmaan aluevaltuustoon.

Matti Vanhanen asettui ehdolle vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ja valittiin kansanedustajaksi. Hän oli presidenttiehdokas vuonna 2018 ja puhemies kahteen otteeseen viime vuosina. Hän palasi hallitukseen valtiovarainministerinä kesäkuusta 2020 toukokuuhun 2021.

Alexander Stubbista tuli kokoomuksen presidenttiehdokas elokuussa.