Eeva

Veljensä äkillisesti menettänyt Marianne Heikkilä: ”Ehdin sanoa Markolle, että rakastan häntä”

Veljensä äkillisesti menettänyt Marianne Heikkilä: ”Ehdin sanoa Markolle, että rakastan häntä”
Marianne Heikkilä menetti pikkuveljensä äkillisesti ja liian nuorena. Suruaikana elämän tärkeysjärjestys meni uusiksi. Lue Mariannen haastattelu Eevasta.
Julkaistu: 25.7.2022

Kun Marianne Heikkilä sai viestin, että pikkuveli Marko oli saanut aivoinfarktin, hän soitti veljelleen heti.

Sanoja sisarusten välillä ehdittiin vaihtaa vain muutama, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisemmät. Marianne kysyi, mikä veljellä on.

”Marko vastasi, että huono olo. Sanat tulivat hyvin hitaasti. Huomasin heti, että hän ei pysty puhumaan. Ehdin kuitenkin sanoa, että rakastan häntä, ja hän sai sanottua saman minulle.”

Se pieni hetki tuo Mariannelle lohtua koko loppuelämän ajan.

”Silloin en vielä tiennyt, että muutama minuutti puhelumme jälkeen Marko nukutettiin ikuiseen uneen, josta hän ei enää herännyt.”

”Koko ajan meille annettiin toivoa siitä, että Marko voi vielä herätä”

Tiukkojen koronarajoitusten vuoksi Mariannea ei meinattu laskea lainkaan osastolle, jossa Markoa hoidettiin. Hän joutui konkreettisesti raivaamaan tiensä, jotta pääsi ainoan sisaruksensa sairaalasängyn äärelle.

Oli kuitenkin liian myöhäistä. Marko oli vaivutettu koomaan. Lohtua toi se, että sillä tavoin haluttiin säästää aivoja paineelta.

”Koko ajan meille annettiin toivoa siitä, että tämä on vain välivaihe, ja että Marko voi vielä herätä”, Marianne muistelee.

Marianne Heikkilä pyrkii käsittelemään suruaan hetki kerrallaan ”Joillekin läheisensä menettäneille ystävilleni on tullut jokin addiktio. He ovat alkaneet urheilla tai tehdä paljon töitä. En haluaisi mennä siihen.”

Toivo alkoi hiipua, kun Markon aivot kuvattiin. Kuvista paljastui tuhon laajuus ja se, että liuotushoito ei ollut auttanut. Aivojen alueella oli jo tukoksia eikä niistä pystynyt päästämään painetta pois. Ensimmäisen kerran lääkärit sanoivat, että vaikka Marko heräisi, vauriot olisivat pysyviä.

”Yritin kääntää senkin vielä parhain päin. Mielessä kävi Pekka Hyysalo. Mietin, että ovathan muutkin kuntoutuneet vaikka kovistakin osumista päähän.”

Markon kohdalla niin ei käynyt. Hän ei herännyt, eikä kukaan läheisistä päässyt saattamaan häntä niin, että hän olisi ollut tajuissaan.

”Haluan pitää veljeni sydämessä, puheissa ja muistoissa koko loppuikäni”

Pitää oppia päästämään irti. Sen neuvon Mariannekin on läheisen kuoleman kohdalla kuullut. Sitä hän ei aio eikä halua noudattaa. Nyt, kun Markon kuolemasta on kulunut kaksi vuotta, Marianne uskoo, että menetys on lopullinen.

”Ehkä kaikista raastavinta on ollut hyväksyä juuri se, että hän ei ole enää fyysisesti tässä. En halua viedä surua siihen pisteeseen, että päästäisin irti. Haluan pitää veljeni sydämessä, puheissa ja muistoissa koko loppuikäni. Hän on totta minun ja läheisteni elämässä.”

”Ehkä kaikista raastavinta on ollut hyväksyä juuri se, että veljeni ei ole enää fyysisesti tässä. En halua viedä surua siihen pisteeseen, että päästäisin irti.”

Mariannelle tärkeä tapa kunnioittaa veljen muistoa on käydä hänen haudallaan viikoittain. Aiemmin Marianne ei ajatellut, että haudan hoitaminen olisi hänelle tärkeä rituaali. Onnenkaupalla hän sai veljelleen hautapaikan juuri Hietaniemeen, mikä tuntui tärkeältä.

”Näperrän kukkia ja pystyn itkemään oman suruni haudalla.”

"Moni ei uskalla sanoa surevalle mitään, ettei vain sanoisi jotain väärää. Riittää, jos vie vaikka ruokakassin tai laittaa viestin, että olen täällä, jos tarvitset”, Marianne Heikkilä pohtii.

Edelleenkään suru ei varoita reitistään. Se on kuin meri, joka hetki erilainen. Joinain öinä suru tulee uniin niin voimakkaana, että Marianne itkee. Kaipaus ja ikävä menevät raastavina koko kehon läpi. Joskus päivisinkin suru iskee niin kovana ja lamauttavana, ettei Marianne pysty kohtaamaan muita ihmisiä saati puhumaan heille.

”Välillä taas tulee toivon pilkahduksia. Ne antavat syvän ymmärryksen suruun ja siihen, miten kohtaan saman kokeneita ihmisiä. Kuoleman kohtaaminen oli ehkä aikaisemmin opittua, nyt ymmärrän heitä ilman sanoja.”

Lue Marianne Heikkilän koko haastattelu 27.7. ilmestyvästä elokuun Eevasta. Siinä Marianne kertoo muun muassa, millaista oli siunata oma veli hautaan, miten surutyö on pannut hänen arvonsa uusiksi ja miltä tuntuu kertoa puhelimessa omille vanhemmilleen, että heidän poikansa on kuolemassa. Tilaajana voit lukea haastattelun myös digilehdestä.

4 kommenttia