Eeva

Maria ja Peter Didrichsen: Taidetta ja luontoelämyksiä

Maria ja Peter Didrichsen: Taidetta ja luontoelämyksiä

Helsinkiläisille Maria ja Peter Didrichsenille taide merkitsee elämäntapaa. Molemmat joutuivat 1990-luvulla valintojen eteen. Maria uskalsi ottaa askeleen uuteen ja vaihtaa alaa. Peter joutui kasvotusten sairauden kanssa.
Teksti Pirjo Houni
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Loppukesän aurinko paistaa vielä lempeästi Didrichsenien kodin vehreälle pihalle. Keskikesän sateiden ansiosta kasvit ja pensaat ovat rehevimmillään. Vihreyden keskellä läikehtii Eero Hiirosen teräksinen veistos. Se on avioparin suosikki.

”Meillä on sama periaate kuin Peterin taidetta hankkineilla vanhemmilla. Ostamme vain sellaista, mistä me molemmat pidämme. Makumme menevät kyllä pitkälti yksiin”, Maria Didrichsen sanoo.

Didrichsenien kodista on lyhyt matka museolle. Peter kulkee seitsemisen minuuttia kestävän työmatkansa kesäisin toisinaan veneellä. Maria on museon intendentti.

”Antoisimmillaan työmme on silloin, kun näemme ihmisten viihtyvän ja arvostavan sitä, mitä ovat museossa nähneet. On hauska rupatella pihalla Kaarina Kaikkosen suuren työn alla ja esitellä, mistä kohtaa taideteoksesta löytyy vaikkapa Martti Ahtisaaren tai Mika Tommolan työhön lahjoittama paita”, Peter sanoo.

Museo syntyi aikanaan hänen vanhempiensa Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin intohimosta taiteeseen. Kun perheeseen hankitut kokoelmat alkoivat olla 1960-luvulla mittavia, syntyi idea perustaa museo ja jakaa taidenautintoa samalla kaikille muillekin.

Vanhempien taidehankintojen aikaan Rafael Wardi, Reidar Särestöniemi ja Laila Pullinen olivat vielä nuoria, lupaavia taiteilijoita, joihin mesenaatit panostivat toiveikkaina. Nyt he ovat suuria nimiä.

Museo avattiin vuonna 1965, ja äiti valitsi silloin perheen neljästä lapsesta toiseksi nuorimman, neljätoistavuotiaan Peterin, seisomaan lippukassan taakse.

Avajaispäivä oli syyskuussa, koska se sopi vieraaksi saapuneen presidentti Urho Kekkosen aikatauluihin.

”Olen sisaruksista kaikkein sosiaalisin”, Peter sanoo.

Jo lapsuudessaan hän kasvoi siihen, että kotona kävi illallisilla niin taiteilijoita, taidemesenaatteja kuin bisnespuolen tuttaviakin. Kun äiti kuoli vuonna 1988, Peter otti äidin paikan museon hallituksessa, ja nyt hän johtaa koko museota.

Myös pariskunnan tytär Jenny on kiinnostunut taiteesta.

Maria Didrichsenissä virtaa norjalaista verta, Peter on Tanskan kansalainen, vaikka onkin syntynyt ja asunut koko ikänsä Suomessa.

”Jos olisin ottanut Suomen kansalaisuuden, olisin joutunut luopumaan tanskalaisuudesta. Lapsillemme Jennylle ja Niclakselle kaksoiskansalaisuus on jo mahdollista”, Peter sanoo.

Hänen isänsä Gunnar Didrichsen tuli Suomeen vuonna 1927 lopettelemaan oman isänsä ja tämän bisneskumppanin hiipuvia liiketoimia, mutta jäikin sille tielleen. Isä perusti oman teknokemian tuotteita maahan tuovan ja valmistavan yrityksen, Transmerin. Aluksi Gunnar eleli Helsingissä vaatimattomasti asuen omassa konttorissaan. Myöhemmin hän avioitui suomenruotsalaisen Marie-Louisen kanssa.

Marian isä Heinz Ramm-Schmidt puolestaan luopui Norjan kansalaisuudesta päästäkseen Suomen talvisotaan.

”Osaan valmistaa turskaa eri tavoin”, Maria viittaa naureskellen taustaansa.

Norjassa asuvaan sukuunsa hän pitää tiiviisti yhteyttä.

Arvovaltaisia vieraita

Kotona eteisen pöydällä on paksu vieraskirja. Sen ensimmäiset nimet ovat vaikuttavimmasta päästä. Tanskan kuningatar Margareeta, hänen puolisonsa prinssi Henrik ja presidentti Tarja Halonen ja professori Pentti Arajärvi ovat viettäneet rattoisaa iltaa Maria ja Peter Didrichsenin päivällispöydän ympärillä.

Vuosi oli silloin 2002, ja museo oli onnistunut pitkien ponnistelujen jälkeen saamaan taiteilijana ansioituneen kuningattaren värikkäitä maisemamaalauksia ja kirkkotekstiilejä ensimmäistä kertaa Suomeen.

Pohjoismaisuus tulee esille monissa näyttelyissä ja museon kokoelmissakin. Hyvien ja yleisöä kiinnostavien näyttelyiden saaminen on sitkeän työn takana. Tarvitaan taidealan verkostoitumista, kontakteja ja hyviä sosiaalisia taitoja.

Kävijämäärältään Didrichsenien suosituin tapahtuma on ollut vuonna 2014 esillä ollut norjalaisen Edvard Munchin näyttely. Sen näki noin 70 000 ihmistä. Sen saamista pieneen helsinkiläismuseoon valmisteltiin kymmenen vuotta. Kilpailu on kovaa, sillä samaan aikaan norjalaismestarin töitä tavoitteli omiin tiloihinsa 140 muutakin museota.

Maria ja Peter matkustelevat paljon, ja matkojensa yhteydessä he käyvät paljon näyttelyissä ja gallerioissa. Perheen tytär Jenny on opiskellut ulkomailla ja viettänyt vuoden Etelä-Afrikassa vapaaehtoistyössä opettaen köyhien perheiden lapsille englantia. Hänkin on tuonut maailmalta museolle ideoitaan.

Museossa on laaja kokoelma Henry Mooren veistoksia. Ne on onnistuttu hankkimaan tuttavuuden vauhdittamana. Museon suunnitellut Viljo Revell tunsi Mooren, ja niin hänet oppi tuntemaan myös Peterin isä.

”Moore on lempitaiteilijoitamme. Pidämme töiden muodoista ja pehmeydestä, vaikka materiaali on kova. Pienenä poikana Henry hieroi linimenttiä äitinsä kipeään selkään. Sieltä ovat lähtökohdat hänen taiteeseensa”, Maria Didrichsen sanoo.

Museon kokoelmista lainataan tauluja usein ulkomaille.

Laila Pullinen teki vuonna 1985 reliefin Peterin vanhemmista Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenistä.

Suuria muutoksia

Didrichsenien yksityiselämässä ja museossa tapahtui paljon 1990-luvulla. Museota johtanut Gunnar Didrichsen kuoli vuonna 1992. Tuolloin museossa kävi tuhannesta pariin tuhanteen kävijää vuodessa. Elettiin lamavuosia. Oli mietittävä vakavasti, mitä museolle tehtäisiin.

”Olimme järjestäneet hyviä näyttelyitä, mutta museo eli hiljaiseloa. Tuntui, että vanhemmilta saatu perintö oli liian arvokas, jotta sen voisi antaa valahtaa noin vain hiljaisuuteen”, Peter sanoo.

Kaupallisen koulutuksen saanut ja markkinointipäällikkönä työskennellyt Maria oli jäänyt kotiin hoitamaan perheen esikoista Jennyä. Kuopus Niclas syntyi viisi vuotta myöhemmin.

1990-luvun lopulla museoon valmisteltiin Guatemalasta peräisin olevaa suurta Maya – kadonnut kuningaskunta -näyttelyä. Se oli työläs järjestää, ja Peterin oli vaikea ehtiä toimia samanaikaisesti perheyrityksessä ja taiteen parissa. Maria lähti silloin mukaan auttamaan.

”Ensin oli vaikea kuvitella, mikä roolini tulisi olemaan. Ihailin siihen aikaan suunnattomasti impressionisteja. Olin Yhdysvalloissa vaihto-oppilasvuotenani opiskellut taiteita, mutten ollut koskaan työskennellyt taidealalla.”

Maria ryhtyi hankkimaan kalliille mayanäyttelylle ulkopuolisia sponsoreita.

”Tutustuin näyttelyn sisältöön ja aloin rakentaa näyttelylle tarinaa. Lopulta tiesin jo niin paljon, että aloin toimia oppaana koululaisryhmille.”

Nyt Maria on ollut järjestämässä jo yli 40 näyttelyä ja opiskellut työn ohella yliopistossa taidehistoriaa ja museologiaa.

”Uskalsin ottaa askeleen ja vaihtaa alaa. Siitä avautui uusi maailma, joka muutti elämäni.”

Vuosikymmen oli muutenkin dramaattista aikaa, sillä Peter sairastui parantumattomaan lihassairauteen. Lääkärin arvion mukaan sairaus etenisi niin nopeasti, että hän joutuisi muutaman vuoden kuluessa turvautumaan pyörätuoliin.

”Pahinta oli epätietoisuuden vaihe, kun emme vielä tienneet, miten vakavasta taudista olisi kyse”, Maria sanoo.

Sairaus on edelleen olemassa, mutta lääkkeiden avulla kontrollissa. Peter kävelee ja liikkuu lähes normaalisti. Pyörätuolia ei tarvita. Sen sijaan hän ajaa Harley-Davidsonillaan ja kuuluu kristilliseen moottoripyöräkerhoon Gospel Ridersiin.

Sairastumista seurasi uskonnollinen herätys.

”Jumalsuhteeni on minulle selkeää todellisuutta. En usko, että onnistuimme saamaan Edvard Munchin näyttelyn sen vuoksi, että olisimme olleet erityisen taitavia neuvottelemaan tai että meillä olisi ollut vain hyvää tuuria, vaan siksi, että Luoja on kaikessa taustalla mukana”, Peter sanoo.

Kun Didrichsenit eivät työskentele taiteen parissa, he viihtyvät Lapissa ja saaristossa.

Lapin lumo

Vapaa-aikaansa Didrichsenit viettävät saaristossa tai Lapissa.

”Pidämme ääriolosuhteista. Saaristosta silloinkin, kun meri myrskyää, tai Lapista, kun on paljon lunta”, Maria sanoo.

Molemmat olivat tottuneet liikkumaan pohjoisessa jo omien vanhempiensa kanssa. Maria oli hiihdellyt Ylläksellä, mutta Peter opasti hänet sitäkin pohjoisempaan. Kihloihin he menivät Utsjoella tapaninpäivänä 1985.

”Olin tottunut käymään Lapissa vain talvisin, mutta Peter vei minut sinne kesällä. Muistan erityisesti juhannuksen 1987, joka oli elämyksenä henkeäsalpaava. Oli ollut kylmää ja jäät olivat juuri lähteneet järvestä, mutta viileitä päiviä seurasi helleaalto. Asuimme pienessä mökissä, lämpöasteita oli 37 ja järven ranta oli valkoista hiekkaa. Taivaalta paistoi aurinko läpi yöttömän yön.”

Museovieraillekin Didrichsenit haluaisivat tarjota taiteen ohella luontoelämyksiä. Kauniilla ilmalla voi istahtaa pihalle puiden siimekseen tai nauttia merenrannasta. Laiturikin on uusi, ja sinne voivat museovieraat tulla veneellä ja joitakin kertoja kesässä myös vesibussilla.

”Toivoisimme ihmisten voivan rauhoittua museossa käydessään”, Maria sanoo.

Merenrantaan ja laiturille johtavan polun varrella on Peterin vanhempien hauta, jossa on äidin valitsema kuvanveistäjä Arvo Siikamäen veistos.

”Äiti halusi tulla haudatuksi paikalle, josta näkyisi auringonlasku. Hän valitsi sinne veistoksenkin vielä eläessään. Sen nimi on Tyhjä hauta, ja se kuvastaa minusta hyvin sitä, kuinka sielu jättää ruumiin.”

Haudan yli levittäytyy kaarevaoksainen tammi.

”Se oli äidin kuollessa vain pieni planttu, joka sattui kasvamaan siinä vieressä. Nyt se suojaa oksillaan hautaa.”

Taidemaailman Peter Didrichsen sanoo olevan eri tavalla antoisaa kuin liike-elämän.

”Edelliseltä sukupolvelta saadussa kulttuuriperinnössä on vastuunsa, mutta myös iloa. Koemme tekevämme jotain muiden hyväksi”, Peter sanoo.

Maria sanoo elävänsä taidenäyttelyiden syklissä.

”Ensin näyttelyä valmistellaan pitkään, sitten työt ripustetaan. Samalla taideteoksiin rakastuu, ja kaiken jälkeen niistä on haikeaa erota ja luopua.”

Kysymykseen unelmanäyttelystä vastaus tulee nopeasti. Didrichsenit toivoisivat voivansa esitellä suomalaisille ranskalaisen Paul Gauguinin maalauksia.

Ja kyllä, valmistelut ovat jo käynnissä. ●

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 9/2015. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 26.7.2018