Image

Manic Street Preachers on yhtäaikaa muinainen ja nuori

Manic Street Preachers on yhtäaikaa muinainen ja nuori

Kolumni | Manic Street Preachers tarjoilee politiikkaa, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

We could be heroes, but failure is more fun. Älkää antako iän hämätä. Vaikka Nicky, James ja Sean ovat syvällä keski-iässä, heidän yhtyeensä Manic Street Preachers on yhtä aikaa muinainen ja nuori.

Manic Street Preachers on muinainen yhtye, koska he uskovat jopa itseään vanhempiin arvoihin. Manics on aina vaatinut, että rockin pitäisi valistaa, rohkaista, aseistaa ja yllyttää ihmisiä barrikadeille ja kirjastoihin. Jo 90-luvun alussa he halusivat yhdistää hiphopin yhteiskunnallisuuden suurieleisen hard rockin röyhkeyteen. 

Manicsille on aina ollut tärkeämpää se, mitä muusikko on lukenut kuin mitä hän on kuunnellut. Suurin rikos on pitää meteliä sanomatta mitään. Siksi basisti Nicky Wire ja 1990-luvun puolivälissä jäljettömiin kadonnut kitaristi Richey Edwards inhosivat aloitellessaan yli kaiken silloin trendikkäitä kenkiintuijottelubändejä. Ja siksi Nicky Wire varmasti värisee inhosta kuunnellessaan amerikkalaisia Cloud Nothingsia ja War On Drugsia, kevään 2014 kehutuimpia rockbändejä.

Cloud Nothings tekee grungen jälkeistä särörockia ja War On Drugs urbaania countryrockia niille, jotka moisesta musiikista pitävät. Manics taas on aina tehnyt rockia niille, jotka eivät edes välttämättä kauheasti rockista pidä. Heidän yleisöään ovat ne, joille rockin kuuntelu on kuin vertaisryhmissä käymistä; ei välttämättä hauskaa, mutta ainoa vaihtoehto pitää päänsä pinnalla.

I am the Sturm und Drang, I am the Schadenfreude. Manic Street Preachers on ytimeltään nuori yhtye, koska he eivät koskaan kastele jalkojaan samassa virrassa kahdesti.

Akustisen Rewind The Film -albumin (2013) jälkeen Futurology on täyskäännös. Se on yöjuna halki Itä-Euroopan, aikakone 1980-luvun alkuun, krominhohtoinen keskisormi itseensä käpertyneelle nyky-Englannille. Nimensä mukaisesti Futurology on uhmakasta nostalgiaa siihen aikaan, jolloin tulevaisuus näyttäytyi vielä mahdollisuuksien runsaudensarvena. Musiikillisia referenssejä ovat Kraftwerk, Ultravox, Berliinin-kauden Bowie (se ainoa oikea Bowie) ja ennen kaikkea Simple Minds, jonka varhaisiin albumeihin Futurology sisältää viittauksia kansitaiteessaan, kappaleidensa nimissä ja teksteissään. Futurology muistuttaa meitä ajasta, jolloin brittibändit halusivat näyttää siltä kuin olisivat eläneet koko nuoruutensa tiiliskivenheiton päässä Checkpoint Charliesta.

Futurologyn teemoja ovat kommunismin kuolema, poliittinen terrorismi, Itä-Euroopan kaupunkiarkkitehtuuri, kapitalismin synnyttämä itseinho ja venäläinen runous. Aloittaessaan uraansa Manic Street Preachers väitti, etteivät he koskaan kirjoittaisi rakkauslaulua, ja yli 300 levytettyä kappaletta myöhemmin lupaus on yhä rikkomatta. Ja miksi kirjoittaakaan, kun kynästä lähtee niin riemastuttavia kappaleita kuin patsaita kaatava disco-glamsatiiri Let’s Go To War tai osin saksaksi laulettu Kraftwerk-tribuutti Europa Geht Durch Mich.

Kuten kaikki minkä Manics käsistään päästää, Futurology on läpeensä poliittinen albumi. Säkeet, kuten Money needs money / Like slums need the poor / Killed like an animal / Lying on the floor, olisivat Ultra Bran suomentamina ja laulamina silkkaa agit prop -parodiaa, mutta muuttuvat tosiksi, kun ne haukahtelee ilmoille James Dean Bradfield, mies joka voisi laulaa avokadopastan reseptin ja saada se kuulostamaan sodanjulistukselta. Tästä tietoisena Manics lieneekin lassonnut Scritti Polittin valkosuklaaäänisen Green Gartsiden ja tätä kirjoitettaessa tuntemattoman naisäänen duetoimaan kahdelle kappaleelle.

Silti Futurology on hauskaa pitävän bändin levy, mistä kielii jo potentiaalisten singlekappaleiden korkea määrä. Kun albumin päättävän funk-instrumentaalin puhkovat vain ”Majakovski”-huudot, kuulija epäilee Manicsin laskevan leikkiä, sellaisella tarkkaan annostellulla holtittomuudella kuin vain vakaumukselliset nihilistit osaavat.

Kesäkuussa ilmestyvä Futurology on Manic Street Preachersin kahdestoista albumi. He ovat vasta aloittaneet. ■

210 | Toukokuu 2014

Julkaistu: 9.5.2014