Image

Mammutteja kristallipallossa: Samuli Knuuti ennustaa vuoden 2015 musiikilliset ilmiöt

Mammutteja kristallipallossa: Samuli Knuuti ennustaa vuoden 2015 musiikilliset ilmiöt

Koska vuoden parhaiden levyjen listaus tuntuu aikaistuvan joka vuosi, miksi ei hoitaisi velvollisuutta alta pois jo nyt, tammikuussa? Silloin loppuvuoden voi kuunnella uutta musiikkia vapautuneesti ja paineetta, vailla rankkauksen tarvetta.
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Koska vuoden parhaiden levyjen listaus tuntuu aikaistuvan joka vuosi, miksi ei hoitaisi velvollisuutta alta pois jo nyt, tammikuussa? Silloin loppuvuoden voi kuunnella uutta musiikkia vapautuneesti ja paineetta, vailla rankkauksen tarvetta.

Tänä vuonna klassinen, kitaroilla soitettu rock tekee comebackin. Tämä on väistämätöntä, koska povattu renessanssi ei tapahtunut vuosina 2012, 2013 eikä 2014. Ja koska rockin täytyy joskus palata, sillä eihän se voi kokonaan kuolla. Eihän?  Siksi vuoden albumitapauksiin kuuluu uutuus vielä tätä kirjoittaessa tuntemattomalta amerikkalaisyhtyeeltä, joka kirjoittaa pitkiä kappaleita syntymän jälkeisestä masennuksesta ja näyttää siltä kuin asuisi autotallissa. Jokin ennenkuulumaton englantilaisyhtye täyttää sen ammottavan aukon, joka jäi edellisvuosien ennakkosuosikeilta The Vaccines, Peace ja Palma Violets täyttämättä kohtalokkaaksi käyneen biisivajeen takia. Tai sitten potin korjaa kanadalainen Viet Cong, jonka post-post-post-punk-debyytti on poliittinen kuin eduskunnan kaatuneen kirjastohyllyn alle jäänyt kansanedustaja.

Rockin pelastajalta vuosimallia 1997, Radioheadilta siis, tulee uusi albumi. Koska yhtye etsii yhä päräyttävämpiä tapoja julkaista uutuusalbuminsa (oletettava työnimi: Static Disturbance Clusterfuck), Thom Yorke rakentaa Heinzin tomaattipapupurkeista aikakoneen ja piipahtaa vuodessa 2014 julkaisemassa sen. Näin heräämme eräänä aamuna maailmaan, jossa on ollut olemassa jo vuoden yksi ylimääräinen Radiohead-levy. Oasis ei palaa, mutta maaliskuussa Noel julkaisee soololevyn ja Liam anorakin.

Belle & Sebastianin (kuva) tammikuinen albumi Girls In Peacetime Want To Dance herättää paitsi joukon keski-ikäisiä musiikkikriitikkoja iltapäivätorkuiltaan myös spekulaation siitä, onko älykkyys vihdoin palaamassa muotiin popmusiikissa. Albumi onkin vuoden lopussa maailmanlaajuisesti 876. eniten myynyt.

Rytmimusiikista kristallipallo voisi kertoa seuraavan suuntaista: Hiphopissa kovin uusi nimi on rap-kollektiivi Anacostia Armagedda, johon kuuluu 34 % Washingtonin Anacostia-kaupunginosan väestöstä. Taiteellisemmalla puolella kohutaan miimikko-räppäristä nimeltään Silent Sistah, jonka sanavuota voivat kuulla vain kaikista cooleimmat kuulijat sekä kiinanpalatsikoirat.

Todellisella megatähtirintamalla tapahtuu myös. Nokittaakseen U2:ta ja Noel Gallagherin pilkallisia kommentteja Chris Martin teettää Coldplayn seitsemännen albumin (A Head Full of Dreams) kunniaksi itsestään miljardi kloonia, jotka vievät albumin ihmisille koteihin ja alistuvat kuulijoille orjaksi seuraavaan täysikuuhun saakka, jolloin replikantin voi uhrata haluamalleen pakanajumalalle.

Samaan aikaan toisaalla Dave Grohl herää yllätyksekseen Bonona. ”Vihdoinkin!” hän tuulettaa peilin edessä ja buukkaa heti itselleen lentolipun Irlantiin, keilausvuoron paavin kanssa ja tiedotustilaisuuden, jossa hän kertoo perustavansa Saturnukseen uuden tukikohdan ihmiskunnalle. Levyä hän ei ehdi julkaista.

Madonna, 56, ikääntyy arvokkaasti julkaisemalla albumin nimeltä Unapologetic Bitch (tai Iconic) – ja tämä ei ole parodiaa, valitettavasti. Björk täydellistää jo kauan sitten alkaneen muutosprosessinsa tilataiteeksi maaliskuisella näyttelyllään New Yorkin Modernin taiteen museossa, mutta julkaisee silti jossakin vaiheessa vuotta Arcan tuottaman uutuusalbumin.

Suomessa Elastinen käy luennoimassa eduskunnalle positiivisuudesta ja palatessaan kaatuu portaissa niin että pomppii Töölönlahteen asti – näin varmistuu taiteilijanimen ja imagon takana oleva salaisuus; mies todellakin on kumia.

Suomen vuoden parhaat albumit tekevät kellaribändin basisti yllätyssoololevyllään, nuori naisartisti johon kaikki miestoimittajat ovat tarpeeksi ihastuneita antaakseen hänelle musiikkinsa anteeksi, Suomi-rockin pelastajaksi nimitetty Pimeys (ei pidä sekoittaa Yöhön) ja kiintiövelvoitettu Suomi-rockin legenda, joka arvotaan Juicen patsaan luona pimeänä syysyönä. ■

Julkaistu: 6.2.2015