Apu

Majavan jäljillä Isojärven kansallispuistossa: ”Lähden seuraamaan jälkiä, kunnes kuulen pahaenteisen rasahduksen”

Majavan jäljillä Isojärven kansallispuistossa: ”Lähden seuraamaan jälkiä, kunnes kuulen pahaenteisen rasahduksen”
Putoaminen jäiseen suolampareeseen ja yöpyminen taivasalla nuotion vieressä toivat lisämaustetta keväiseen retkeen, jonka tarkoituksena oli nähdä ja kuvata Isojärven kansallispuiston tunnuseläin, majava. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Julkaistu: 1.5.2021

On huhtikuun viimeinen päivä, vapunaaton ilta. Nostelen autoni takakontista tavaraa Isojärven kansallispuistossa, Heretyn pysäköintialueella.

Hörppään kahvinjämät termospullosta, kiristän vaelluskenkien nauhat ja kamerarinkan remmit, nappaan jalustan kouraan ja lähden tarpomaan polkua pitkin kohti kansallispuiston sydäntä.

Isojärven kansallispuisto sijaitsee Kuhmoisissa, Keski- Suomen ja Hämeen rajamailla. Paikka on rauhallinen, sillä se on kaukana pääteistä ja asutuskeskuksista. Oikea etelän erämaa.

Tämä karunpuoleinen ylänkö on tunnettu jäkälän peittämistä kallioistaan, suolammistaan ja jylhistä, vuonomaisista järvimaisemistaan. Mutta Isojärvellä on vetonaula numero yksi, ja sitä olen tullut tänne jäljittämään: majava.

Tuoreita majavan jälkiä metsälammen jäällä. Itse otus pysyi tällä kertaa piilossa.

Isojärven suot ja lammet jäässä

Talvi 2020 on ollut Etelä-Suomessa hyvin lauha, mutta nyt keväällä ilmat ovat kylmenneet. Vaikka seuraavana päivänä alkaa toukokuu, Isojärven lukuisat suot ja lammet ovat yhä tukevassa jäässä.

Tai eivät niin tukevassa kuin luulen: ni­mittäin erään pikkulammen rannalla näen lupaavia jälkiä, jotka saattavat olla majavan jättämiä. Lähden seuraamaan jälkiä, kunnes kuulen pahaenteisen rasahduksen.

Jää pettää allani, ja uppoan nivusia myöten märkään suolampeen. Jään reuna on sen verran kova ja terävä, että reiteeni tulee haava. Könyän ylös poterosta ja jatkan matkaa.

Muutaman kilometrin päästä saavun pienen lammen rantaan. Löydän taas majavan jälkiä – ja vieläpä pesän! Nyt on jännä tunnelma, sillä jäljet näyttävät melko tuoreilta, ja yleensähän majavat lähtevät liikkeelle hämärän aikaan.

Hiiviskelen lammella ja sen ympäristössä tunnin, mutta majavasta ei näy hännänpäätäkään. Ilta pimenee, ja pakkanen tuntuu kiristyvän. Punakylkirastas sirauttaa viimeiset säkeensä iltataivasta vasten kohoavan kuusikon latvustossa.

Pakkaan kamppeeni ja lähden patikoimaan pois lammelta. Sitten tapahtuu sama kuin aikaisemmin illalla: jää pettää altani, ja uppoan vetiseen suohetteikköön. Nyt molemmat jalkani ovat litimärät, ja kenkiä tuskin erottaa turpeen ja jääpaakkujen seasta.

Ei auta muu kuin etsiä yöpaikka. Vanhasta muistista mieleeni tulee Vahter­järven laavu puolen kilometrin päässä. Laahustan sinne ja sytytän nuotion.

Nuotio ja tuhti vaatekerros auttoivat kuvaajaa nukahtamaan pakkasyössä.

Kylmä yö laavulla

Yöstä tulee kylmä. Kännykästä näen, että alueella pakkanen laskee yhdeksään asteeseen. Onneksi olen ottanut reppuun tukevat eväät: grillattavaa pihviä, makkaraa ja pari tölkkiä olutta.

Yö on täysin hiljainen ja tuuleton, katselen tähtitaivasta ja lisäilen polttopuita nuotioon. Otan kengät pois jalasta, jotta saisin kuivateltua niitä edes vähäsen. En ollut varautunut yöpymään maastossa, eikä minulla ole makuupussia, ainoastaan ohut makuualusta ja varavaatteita.

Vedän kaikki mahdolliset kuteet päälleni, laitan runsaasti puita nuotioon ja painun makuulle. Yöstä tulee houreinen. Saan silti nukuttua pahimman väsymyksen pois, vaikka koko ajan palelee, ja samalla pitää varoa, etteivät vaatteet kärähdä nuotion äärellä.

Aamun sarastaessa herään oudon virkeänä. Tuli on jo hiipunut, en enää rupea sitä sytyttelemään. Hammasta purren vedän yhä märät ja jääkylmät vaelluskengät jalkaani, pakkaan rinkan ja lähden hitaasti etelään, kohti muita puiston majavalampia.

Pohkeeni kramppaa kylmettymisen takia, joudun tämän tästä pysähtymään hieroakseni sen lämpimäksi. Vanha armeija-aikojen marsseilta jäänyt vaiva seuraa minua varmaankin hautaan asti.

Isojärven kansallispuisto on tavallisestikin melko rauhallinen, mutta tällä retkellä on ollut erityisen hiljaista: en ole nähnyt yhtään ihmistä. Ehkä vuoden- ja vuorokaudenaika selittävät sitä.

Erämaisen Kuorejärven pohjukasta löytyi uusi majavan pesä, ja vesi oli noussut niin, että yksi polku oli jouduttu sulkemaan. Majavien rakennuspuuhat muokkaavat jatkuvasti Isojärven kansallispuiston maisemaa.

Näätä näyttäytyy, majava ei

Saavun Latokuusikkoon, joka on synkkä, erityisrauhoitettu ikimetsä puiston eteläosassa. Yht­äkkiä vastaani tulee näätä: kultaturkkinen otus hiippailee maahan kaatunutta puuta pitkin ja häviää pian metsän kätköihin.

Seuraavaksi tulen paikkaan, jossa pari järveä, Hevosjärvi ja Kuorejärvi, kohtaavat. Löydän puista tuoreen näköisiä syöntijälkiä ja majavan pesän. Olen käynyt tässä paikassa pari kevättä aikaisemmin, ja silloin tuota pesää ei vielä ollut.

Jään taas odottelemaan, ilmaantuisiko itse päähenkilö paikalle.

Tälläkin kertaa vedän vesiperän. Koko retkellä en näe majavasta muuta kuin pesiä, kaluttuja puita ja jälkiä lammen jäällä. Majava on hämäräaktiivinen, piilotteleva eläin, ja useimmiten itse eläimen näkeminen jää haaveeksi.

Suuri jyrsijä ui ohitseni ja nousee maihin vastarannalla. Ehdin ottaa muutaman hätäisen kuvan.

Odotukseni palkitaan

Mutta samana keväänä, vain paria viikkoa myöhemmin, teen kansallispuistoon toisen retken.

Sitten odotukseni palkitaan: auringonlaskun aikaan kuulen lammen rannalla vierestäni kovan äänen: majava on läpsäyttänyt häntänsä veteen. Se on ilmeisesti majavan keino lähettää viestejä lajitovereilleen.

Suuri jyrsijä ui ohitseni ja nousee maihin vastarannalla. Ehdin ottaa muutaman hätäisen kuvan.

Majavaotokseni tuskin hätyyttelevät Vuoden luontokuva -kilpailun kärkisijoja, mutta olen dokumentoinut majavan näyttäytymisen sillä tavalla kuin useimmat retkeilijät sen kohtaavat: ohimenevänä ja salaperäisenä.

Majava näyttäytyi pienen hetken ajan loppukevään valoisassa illassa.

Loppujen lopuksi luontoretkellä ei ole niin tärkeää, saanko hienoja kuvia – vai saanko kuvia ylipäänsä. Jo pelkkä mahdollisuus, vaikka kuinka pienikin, nähdä majavan kaltainen otus innoittaa, ilman sitä en ehkä tulisi lähteneeksi retkille niin usein.

Tärkeintä on kokea yhteyttä luontoon. Luontokuvani syntyvät, jos ovat syntyäkseen, retkeilyn sivutuotteina.

Ja onhan majava niin mainio veijari, että sitä kannattaa käydä katsomassa, vaikkei näkisikään.

Kommentoi »