Eeva

Maikki Harjanne: "Tapasin molemmat aviomieheni samalla kertaa"



Maikki Harjanne: "Tapasin molemmat aviomieheni samalla kertaa"

Kirjailija Maikki Harjanteen, 70, elämän alkutaivalta varjosti sota. Traagiset tapahtumat eivät lannistaneet Maikkia. Lapsena hän oli rasavilli, joka oli hukkuakin kahdesti Kymijokeen. Onneksi ei hukkunut: sukupolvi toisensa jälkeen saa lukea Minttu-kirjoja.
Teksti Eeva toimitus

”Lapsuuteni oli hieno ja turvallinen, vaikka isää ei ollutkaan. Isä kuoli sodassa samana vuonna, kun synnyin. Hän astui miinaan kesäkuussa 1944, ja minä synnyin joulukuussa.

En kokenut isättömyyttä ongelmaksi ja hieman hätkähdin, kun eräs mies kysyi lahtelaisessa kirjakaupassa, miksi Minttu-kirjoissa esiintyy isä niin harvoin. Totesin, että enpä olekaan ajatellut asiaa, ehkä se johtuu siitä, että isät ovat niin paljon töissä. Vasta myöhemmin mieleeni tuli, että minultahan puuttuu kokonaan isänmalli.

Äitini sanoi kerran, että hän on varmaan kasvattanut minut väärin. Kun piti olla sekä isänä että äitinä, ei hän omasta mielestään onnistunut kummassakaan roolissa.

Olen pohtinut asiaa. Meidän suhteemme oli hyvä, mutta ehkä siitä tosiaan puuttui jotakin. Olen seurannut, kuinka monissa perheissä lapset puhuvat vanhempiensa kanssa – meillä ei puhuttu.

Elämäni ensimmäiset puolitoista vuotta olin tosiasiassa tätini hoivissa. Asuimme äidin, tädin ja papan, eli äidinisän, kanssa yhteistaloudessa. Äitini sairastui pian minun synnyttyäni ja joutui puoleksitoista vuodeksi mielisairaalaan. Nykyään sitä ehkä kutsuttaisiin raskauspsykoosiksi. Siihen aikaan luultavasti todettiin, että äitini oli liian kovilla. Mies kuoli sodassa, ja puolen vuoden päästä puolison menetyksestä syntyi vauva.

Mikä yhdistää Maikkia ja Lady Gagaa? Siniset kengät. Maikin ostaessa ne Lontoosta muutama vuosi sitten kertoi myyjä, että vain Lady Gaga oli ostanut samanlaiset.

Köyhiä ritareita ja Peppi Pitkätossua

Puolitoistavuotiaana menin lastentarhaan. Pappa ajeli pääni ennen ensimmäistä tarhapäivää. Tärisevällä kädellään hän sai aikaan haavoja partaveitsellään. Haavoihin hän siveli tervaa ja pisti mustan baskerinsa päähäni.

Nykyisen kotini lattialla seisoo sorsakeinutuoli. Pelastin sen joutumasta roskiin vieraillessani vanhassa päiväkodissani. Siltä oli nokka irronnut, ja mieheni korjasi sen. Muistan, kuinka istuin siinä pienenä ja lähes kaljua päätäni kihelmöi baskerin alla.

Asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Inkeroisten tehdaspaikkakunnalla. Äiti pääsi töihin  Tampellan puhelinkeskukseen. Muutimme puutalosta Alvar Aallon piirtämään Inkeroisten ensimmäiseen kerrostaloon. Saimme ammeen, ja meille tuli lämmin vesi. Se oli hienoa. Söimme joka päivä virkailijoiden klubilla, myös aamiaisen.

Paras lapsuudenmuistoni liittyy ystäväni Marjan äitiin. Istuimme heidän vintillään sateen ropistessa peltikattoon. Marjan äiti luki meille Peppi Pitkätossua ja piirsi samalla lukemastaan kuvia. Kynä rapisi paperilla. Kun tarina viimein loppui, hän paistoi meille köyhiä ritareita.

“Häpesin lihavaa veljeäni”

Sain veljeni takaisin kahdeksanvuotiaana. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi. Hänet oli viety sota-aikana isän sukulaisten luo Savoon. Yksi isän veljistä adoptoi hänet, ja veli oli kotiutunut sinne hyvin. Hänellä oli kuitenkin diabetes, ja sitä oli hankala hoitaa maaseudulla. Niin veli muutti meille.

Muistan, että häpesin veljeäni. Hän oli ensinnäkin lihava ja toiseksi hän puhui ihan omituisesti. Savon murre kuulosti korvissani kamalalta. Hänestä ei ollut minulle muuta iloa kuin se, että kerran sain kaksi suklaalevyä. Hän ei voinut diabeteksen takia syödä omaansa, joten minä sain molemmat levyt.

Muistan myös olleeni kitkerä, kun veli sai hienon kolmivaihteisen pyörän. Minä jouduin ajamaan tädin vanhalla rotiskolla. Ajattelin synkeästi, että tuo joutaisi pyöräilemään takaisin Savoon. Totuin tietysti lopulta häneen, mutta ei meille mitään suurta sisarusrakkautta syntynyt. Olimmehan olleet outoja toisillemme koko varhaislapsuuden.

Monta ihmepelastumista

Olin aika reipas tyttönen, joku sanoisi villikin. Minulle sattui lapsena useita onnettomuuksia, joista kaikista selvisin onneksi ehjin nahoin.

Olin kahdesti hukkua Kymijokeen. Ensimmäisellä kerralla olin äidin kanssa pyykkilaiturilla ja huuhtelin vedessä puseroani. Voimakas virta tempaisi mukaansa puseron ja oli viedä tytönkin. Laiturilla ollut nainen sai otteen housunpunteistani viime hetkellä.

Hän nosti minut penkille viereensä istumaan ja antoi minulle rasian kirsikoita. Söin niitä tyytyväisenä ja mietin, että kannatti melkein hukkua näiden takia.

Toisella kerralla olin uimalaiturilla. Laiturin päässä oli kolmekerroksinen hyppytorni, josta pojat hyppivät vuorotellen. Joku poika ilmoitti, että likat ei ainakaan osaa.

Muuta en tarvinnut. Kiipesin ylimpään kerrokseen, otin vauhtia ja sukelsin. Tein mahalaskun, mikä sattui hirvittävästi. Kun viimein makasin laiturilla, suustani ja nenästäni valui verta. Olin kuitenkin hypännyt!

Kerran äiti lähti Kouvolaan ostoksille. Kun häntä ei kuulunut, lähdin raiteita pitkin kävelemään häntä vastaan. Kuulin jo junan vihellyksen, mutta samassa joku tempaisi minut raiteilta ja kierimme molemmat mutaojaan. Tämä hengenpelastajanainen kantoi minut sitten äidin luokse junan seisakkeelle.

Olin myös vähällä murtaa kalloni sokerisäännöstelyn vuoksi. Äidin ollessa töissä iltavuorossa keitti lapsenlikkana ollut pappa kaurapuuroa. Pöydällä oli kilon sokeripussi. Kaadoin sokeria suoraan pussista puuron päälle ja kuinkas ollakaan: koko pussi kaatui.

Pappa oli käyttänyt viimeisen merkkinsä sokerikortista ja raivostui suunnattomasti. Lähdin juoksemaan äidin työpaikalle turvaan. Ovi oli lukossa, joten aloin kiivetä äidin ikkunaan reunalautaa pitkin.

Putosin kellarikuiluun. Pääni litistyi hieman toiselta puolelta. Minulle jäi tuosta tapaturmasta kammo portaita kohtaan, vaikka en portaita kiivennytkään.

Tuohivirsuissa tansseihin

Halusin isona kuvanveistäjäksi. Meidän lähellämme oli savinen pelto, ja siellä kävin muovailemassa savesta milloin mitäkin. Äiti avioitui Callen, laivauspäällikön kanssa. Calle oli hyvä piirtäjä, ja hänellä oli hyllyssään paljon taidekirjoja.

Hänen mukanaan pääsin ensimmäistä kertaa Ateneumin taidemuseoon. Se oli minulle käänteentekevä kokemus. Kaunis rakennus saleineen, maalaukset ja veistokset iskostuivat mieleeni.

Olin lukiovuosina hyvin taiteellinen, ainakin olevinani. Kerran lähdin Anjalaan latotansseihin. Halusin hurmata kaikki. Niinpä laitoin lautaselle mustaa tussia ja astuin paljain jaloin siihen.

Sen jälkeen kävelin lattialle levitetyn perunasäkin päällä, johon jäi mustat jalanjäljet. Se oli minun hameeni. Selkääni laitoin tuohikontin ja jalkaan virsut. Astuin tansseihin varmana siitä, että olisin illan kuningatar. Kaikki tuijottivat ihmeissään. Yksikään poika ei hakenut minua.

Parikymppisenä taideopiskelijana Maikilla oli 60-luvun tyyli hallussa ja elämä edessä.

“Armi Ratia oli vaativa mutta hyvä pomo”

Pääsin ylioppilastutkinnon jälkeen opiskelemaan Ateneumin iltalinjalle. Päivisin lorvailin aluksi kaupungilla hengittämässä suurkaupungin sykettä. Sitten aloin etsiä työpaikkaa. Marimekko haki lehti-ilmoituksella joukkoihinsa ’sekatyömiestä’. Menin työhaastatteluun yhtiön konttoriin Vanhalle talvitielle.

Ilmoitin haastattelijanaiselle, että voin aloittaa heti huomenna, koska ei täällä näytä muita hakijoita olevan. Hän tiedusteli, oliko minulla mitään todistuksia. Sanoin, etten ole koskaan ollut missään töissä ja todistus on niin huono, etten ottanut sitä mukaan.

Naista nauratti, ja hän sanoi, että voin tulla huomenna kahdeksalta. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli Armi Ratia. Olin saanut paikan, koska olin tullut yksin ja muut hakijat olivat tulleet äidin kanssa.

Työskentelin Marimekolla toista vuotta. Ostin joka päivä tuoreita kukkia ja sytytin kynttilät. Aamuisin puristin Armille appelsiineista tuoremehua.

Kerran hän sanoi, että tänä iltana tulee pankinjohtajia vierailulle. Kun hän vinkkaa yhden takana, niin se on johtaja, joka päättää lainasta. Hänen juomaansa pitää kaataa isompi loraus votkaa.

Armi Ratia oli vaativa, mutta ei koskaan ilkeä. Se oli minulle kaikin tavoin opettavaista aikaa. Opin siellä enemmän elämästä ja työnteosta vuodessa kuin niiden neljän vuoden aikana, jotka vietin Ateneumin päiväkoulussa, minne myöhemmin pääsin.

Opin Marimekossa myös sen, että kaikki on mahdollista, kun vain uskoo itseensä.

“Vuoden kuluttua olimme naimisissa”

Löysin ensimmäisen puolisoni lehden sivuilta. Äidille tuli Uusi Suomi. Kotona käydessäni luin siitä kirja-arvostelun, jossa kerrottiin nuoresta esikoiskirjailijasta Hannu Mäkelästä. Seuraavana maanantaiaamuna menin ostamaan hänen kirjansa. Katsoessani valokuvaa takakannessa totesin, että hän olisi juuri minulle sopiva mies, jos hänellä vain olisi parta.

Muutamaa kuukautta myöhemmin näin hänet kahvilassa, ja hänellä oli parta. Hän istui samassa pöydässä parin muun miehen kanssa, joista toisen onneksi tunsin. Toinen oli nimeltään Mikko Harjanne. Enpä arvannut, että tapasin samalla kertaa molemmat tulevat aviopuolisoni.

Hannu pyysi minua kanssaan satamaan katselemaan laivoja. Vuoden kuluttua olimme naimisissa.

Olin kirjailijan vaimo, mutta tunsin epämääräistä pettymystä taiteilijaelämään. Kirjailija vain kirjoitti ja kirjoitti. Opettelin laittamaan ruokaa, mutta se ei ollut helppoa.

Eikä ollut vauvanhoitokaan. Ihana Lauri-poikamme syntyi, ja neuvolassa kehotettiin imettämään neljän tunnin välein. Imetin minuutilleen ohjeiden mukaan, mutta poika vain itki ja laihtui. Minua käskettiin antamaan lapselle äidinmaidonvastiketta ja keittämään vaikka kiisseliä. En osannut keittää kiisseliä, mutta lapsi alkoi kasvaa ilman sitäkin.

Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Sitten Hannu löysi toisen ja muutti pois. Olemme ystäviä edelleen.

Osso buco sytytti romanssin

Olin valmistunut kuvaamataidon opettajaksi. Opetin Helsingin normaalilyseossa. Kerran pyysin lyseon poikia maalaamaan kuvisluokan vanhat pulpetit uudelleen. Niistä tuli niin hienot, että päätin kuvata pulpetit lehtijuttua varten.

Kuvaukseen tarvittiin pari valoa, ja lainasin ne ex-mieheni ystävältä Mikolta, joka työskenteli elokuva-alalla. Menin Mikon kotiin palauttamaan spotteja. Hän tarjosi  kahvit ja kysyi, osasinko valmistaa osso bucoa. Vastasin myöntävästi. Mikko sanoi hakevansa hallista lihat ja tulevansa illalla sitten syömään.

En tietenkään osannut sitä valmistaa. Onneksi eräs ystäväni osasi neuvoa. Osso buco -illasta alkoi suhteemme, joka kestää edelleen.

Olin hieman kyllästynyt Norssissa opettamiseen. Siellä auskultoitiin, ja vilkkaana luonteena en oikein jaksanut istua vaiti takapulpetissa nuoria auskultantteja kuunnellen. Mieluummin olisin itse ollut äänessä. Kun Mikko pyysi minua kuvittamaan erään hänen tuottamansa animaatioelokuvan, irtisanouduin koulusta.

Minttu yhdisti sukupolvet

Ollessani 29 lähti Mikko puoleksi vuodeksi Afrikkaan. Ostin paperia, värejä ja kyniä toteuttaakseni haaveeni lastenkirjasta. Halusin kirjoittaa aivan arkisista asioista ja tavallisesta lapsesta. Sellaisen kirjan, että kun lapsi katsoo ikkunasta ulos, hän ei näe mitään eksoottisia eläimiä, vaan tuttuja, kuten harakan, variksen tai jäniksen. Halusin myös antaa lapselle nimen, jota ei olisi aiemmin ollut kenelläkään.

Niin syntyivät Minttu-kirjat. Ensimmäiset neljä ilmestyivät 1978. Sen jälkeen alkoi näkyä Minttuja kasteilmoituksissa. Kahdentuhannen Mintun raja meni rikki jo vuosia sitten. Nimitutkija soitti minulle ja sanoi, että nyt on pakko laittaa nimi kalenteriin. Nyt on Mintulla nimipäiväkin, 8. lokakuuta.

Jo kolmas sukupolvi lukee kirjoja. Tuntuu välillä uskomattomalta, kun joku nuori äiti pysäyttää kaupassa ja kertoo, että hänelle luettiin Minttu-kirjoja pienenä ja nyt hän lukee niitä lapsilleen.

Samana vuonna, 1978, löysimme Siuntion-kotimme. Kaksiomme Lauttasaaressa oli aivan liian pieni. Joku tuttava kertoi, että vanhoja kouluja on tyhjillään. Mikko soitti Siuntion kunnanjohtajalle, ja niin löysimme talomme, 750 neliötä kolmessa kerroksessa.

Tämä koti on meille hyvin rakas. Teimme valtavan remontin, mutta se kannatti. Kahdella taiteilijalla on ollut oma rauha, ja ympäröivä luonto on hieno.

“En ole perinteinen mummi”

Mikko ja minä saimme tyttären. Asumme Fågelvikin,  suomeksi Lintulahden, kylässä, ja halusin tyttärellemme linnun nimen. Mietin harakkaa, peippoa ja muita, kunnes muistin, että isoäitini tyttönimi oli Dufva eli kyyhkynen. Niin saimme oman Kyyhkysemme, Tuuvan.

Minulla on yksi lapsenlapsi, Sade. Hän on Laurin tytär. Arvelen, etten ole perinteinen mummityyppi, mutta 11-vuotias Sade on niin hurmaava, että on ihanaa tehdä kaikenlaisia asioita hänen kanssaan.

Olen saanut taiteilijaeläkkeen, mutta teen edelleen töitä. Mitä muuta tekisin? Kokkaisin ja siivoaisin?

Olen kirjoittanut satakunta kirjaa ja säännöllisin välein aloitan uuden kirjoittamisen. Siivoan ensin talon, laitan pakastimeen ruokaa, käyn saunassa ja pesen hiukset. Aamulla puen kauniit vaatteet päälleni ja alan kirjoittaa. Yhden kirjan tekemisessä menee noin neljä kuukautta. Teen rinnakkain tekstiä ja kuvia.

“Toivuin avioerosta parissa viikossa”

Tärkein ohje, jonka äidiltä sain, oli se, että naisen pitää luottaa itseensä ja tulla omillaan toimeen. Olen aina ollut ahkera ja rohkea, en ole pelännyt tarttua uuteen työhön.

Omia lapsiani en oikeastaan ole neuvonut mitenkään. Olen luottanut heidän valintoihinsa ja antanut heidän elää rauhassa elämäänsä tuputtamatta ohjeitani.

Olen saanut elää hyvän elämän, voisi sanoa yhdeksänkymmentäprosenttisesti. Kovin kolaus matkan varrella oli ensimmäinen avioeroni. Toivuin siitäkin parissa viikossa. Minulla on ollut muutama kohokohta: tämän talon löytyminen, valtava kalansaalis, jonka sain samana aamuna, kun allekirjoitin kustannussopimuksen Minttu-kirjoista, ja Italian-matkat. Olen oleskellut paljon Italiassa eri kirjailijaresidensseissä.

Huhtikuussa lähden New Yorkiin. Kysyin tyttäreltäni, eikö jokaisen ihmisen pitäisi kerran elämässä käydä New Yorkissa. Hän vastasi oitis: ’Kyllä, ja me lähdemme mukaan!’ Ystäväni Kaarina Kaila, tyttäreni miehineen ja minä aiomme asua viikon Brooklynin sillan kupeessa, ison puiston  vieressä.”

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Paavo Martikainen ja Maikki Harjanteen kotialbumi

Juttu on julkaistu Eevan Tällainen tyttö, tällainen nainen -sarjassa numerossa 03/2015.

Julkaistu: 26.9.2016