Image

Maata näkyvissä



Maata näkyvissä

Kunpa Tristania ei jäisi runoilija Marianna Kurton ainoaksi romaaniksi, toivoo Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Anja Reponen

Hiljattain Facebookissa runoilijatuttavani keskustelivat runoilijoiden kirjoittamista romaaneista kirjoitetuista kritiikeistä. Heitä ärsytti niissä usein toistuva sanapari ”lyyrinen proosa”. Mitä helvettiä se edes tarkoittaa?

Ei mitään, teki mieleni vastata. Lyyrinen proosa on automaatti-ilmaus, kirja-arvostelujen bulkkikamaa siinä missä lukuromaanikin, ja jos romaanin on kirjoittanut runoilija, se on ensimmäisenä jonossa.

Toisaalta mitättömän ilmauksen sävy on kuitenkin myönteinen. Teksti on kaunista. Huomattavan usein runoilijaromaaneja kiitellään myös kielen tarkkuudesta. Prosaistia se välillä melkein harmittaa: ikään kuin ei-runoilijat kirjoittaisivat rumasti ja leväperäisesti, eikä romaaneissa olisi muuta mietittävää kuin kieli. Kirjallisuusinstituution silmissä runoilijan on huomattavasti helpompi ryhtyä romaanikirjailijaksi kuin romaanikirjailijan runoilijaksi.

Tristania on viisi runokokoelmaa julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani. Siinä valaat ovat nahkeita planeettoja ja ravut hapertuvat meren pohjaan. Rakkaus lohkeilee rinnasta irti kuin palat auringon lämmittämästä jäävuoresta, ja lapset tunnustelevat ääriviivojaan kuin huonekalujen reunoja. Lyyristä proosaa siis, ilman muuta.

Totta puhuen äskeiset kielikuvat ovat kuitenkin räikeän tarkoitushakuisia poimintoja yli 300-sivuisesta romaanista. Ärsyttävimmillään lyyrinen proosa (siis sellaisena kuin minä sen ymmärrän) on kielellistä masturbaatiota, tietoisen kekseliäitä ja tukahduttavan täysiä lauseita loppumattomana jonona, ja sellaiseen Kurtto ei sorru. Päinvastoin, kieli on täydellisesti hallinnassa. Taituruus välähtelee muttei tunge kokonaisuuden edelle.

Romaanin maisema on runoilijalle sopiva, kuin luotu sanoilla maalattavaksi. Ollaan kaukana arjesta ja sen banaliteeteista, pienellä Tristan da Cunhan saarella keskellä myrskyävää Atlanttia. Välillä pistäydytään Lontoossa ja Kapkaupungissa, mutta poikkeamat oikeastaan vain vahvistavat kirjan lähes klaustrofobisen tiivistä tunnelmaa.

On lokakuu 1961, ja saarta hallitseva tulivuori osoittaa heräämisen merkkejä. Herkkä pikkupoika Jon odottaa isäänsä kotiin taas yhdeltä pitkältä kaukomatkalta. Hänen äitinsä Lise, elämän kovettama nainen, aavistaa odotuksen olevan tällä kertaa turhaa. Levoton Lars on lähtenyt etsimään rakkautta tuhansien mailien päästä ja hylännyt perheensä vulkaanisten voimien armoille.

Tulivuoren purkautuminen luo romaaniin tehokkaan jännitteen. Yhtä hyvin kuin lyyriseksi proosaksi kirjaa voisikin luonnehtia vaikkapa juuri lukuromaaniksi – ainakin minut se piti niin tiukasti otteessaan, että luin sen yhdessä vuorokaudessa. Vähättelevä termi on vielä epämääräisempi kuin lyyrinen proosa, mutta kai sekin on jollain tasolla kehu, luettavaksihan kirjat on kirjoitettu. 

Teemojen tasolla kyse on siis rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta. Sitoutumisesta ja vapaudesta, tarpeesta juurtua ja sielua kalvavasta ikävästä jonnekin toisaalle. Näitä kysymyksiä käsitellään kirjallisuudessa tietenkin koko ajan kaikissa mahdollisissa kehyksissä, mutta valtameren keskeltä kohoava maakaistale on tapahtumapaikkana nerokas, sillä saari on metafora sekä kahden rakastavaisen välisen rakkauden eristyneisyydelle että yksinäisen ihmisen rakkauden kaipuulle.

Tietenkin saari on myös perinteinen, enemmän tai vähemmän osuva ihmisyksilön metafora. ”Yksikään ihminen ei ole saari”, John Donne kiisti jo 1600-luvulla myöhemmin kuuluisaksi nousseessa runossaan. Tristanian henki on pikemminkin päinvastainen: jokainen on. Haluineen, tarpeineen, toiveineen ja pelkoineen jokainen ihminen on lopulta yksin ja arvoitus toisille.

Toisaalta saarten välillä on yhteyksiä. Meriä voidaan ylittää ja ylitetäänkin. Surumieliseksi romaaniksi Tristania on lopulta jopa yllättävän toiveikas. Oikeastaan kaikille henkiin jääneille tuntuu avautuvan ainakin jonkinlainen mahdollisuus rakkauteen. Se on kaunista ja lohdullista, mutta silti juuri loppupuolella kirja tuntuu menettävän hitusen poikkeuksellisen vahvasta lumouksestaan.

Jos tämä on moite, se on hyvin vähäinen. Oikeastaan kyse on kirjallisuudenlajin ominaispiirteestä. Runot ikään kuin leijuvat ajassa, romaanit alkavat ja loppuvat, ja sekä lukijana että kirjoittajana kokemukseni on, että erityisesti loput ovat pirullisen hankalia. Tristania on hieno romaani. Toivon ja uskon, ettei se jää tämän runoilijan ainoaksi.

Julkaistu: 21.12.2017