Apu

Maaritin  aika



Maaritin  aika

Virstanpylväitä. Maarit Hurmerinta tiesi jo lapsena valitsevansa musiikin ammatikseen. Vahvaa tahtoa ja periksiantamattomuutta hän on tarvinnut muissakin elämäntilanteissaan.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Kari Kaipainen

Yhtäkkiä koossa on sellainen kasa merkkipaaluja, että voidaan puhua Maarit Hurmerinnan syksystä 2013.

Ensilevystä Maarit neljäkymmentä vuotta. Uusi levy Miten elämästä kertoisin viiden vuoden tauon jälkeen. Osallistuminen Vain elämää -ohjelmaan.

Ja kaiken huipennuksena Maarit täytti kaksi viikkoa sitten kuusikymmentä vuotta. Syntymäpäiviään hän vietti ystävien mökillä.

Hän ei kaivannut 50-vuotisjuhliensa kaltaista tunnekuohua. Silloin ystävät ja kollegat järjestivät juhlat Helsingissä Koiton salissa, ja mukana oli laulamassa muun muassa Aki Sirkesalo, rakas ystävä ja kollega, joka menehtyi perheineen vuotta myöhemmin Aasian tsunamissa.

Moni läheinen on mennyt. Heistä Maarit laulaa säveltämässään, Heikki Salon sanoittamassa Anna-laulussa.

Se kertoo kaipuusta ja yhteisistä muistoista, siitä, miten hyvästijättöjen hetkellä ”ilon keveys on vaikeaa”.

Nuori  rokkimimmi neljäkymmentä vuotta sitten ja rokkimimmi edelleen. Hän on nuorempien kollegoidensa ihailema, ja moni on myös yrittänyt jäljitellä Maaritia.

Oikea Maarit on jäljentämätön, hänen äänensä ja tyylinsä tunnistaa samoina kuin ensihiteissä.

Iästään hän puhuu muka kauhistellen.

– Kuusikymmentä vuotta ikää, voi kauhea, parasta vaan nauraa koko jutulle! Fyysinen olo on jotakuinkin sama kuin ennen, enkä vingu ihan pienistä. Niin kauan kuin pysyn tässä kunnossa, ikä ei rajoita mitään, Maarit sanoo kotikeittiössään Vantaan Hiekkaharjussa.

Siellä hän on asunut koko ikänsä, sieltä löytyvät kestävät juuret.

Keittiössä kahvia keittävä puoliso, muusikko Sami Hurmerinta pysähtyy miettimään yhteisen taipaleen pituutta ja pariskunnan kiinnikasvamista toisiinsa.

– Se on ollut pitkä ja hieno taival. Havahduin ajan kulumiseen, kun katsoin vanhoja kaitafilmejämme. Niissä lapset Samuli ja Janna ovat vielä pieniä. Yhdessä filminpätkässä näkyy, että olemme vastassa Maaritia yhdeltä kilpailumatkalta, Sami sanoo.

Lapset ovat jo aikuisia, omillaan. Lainaa vain, kuten Maarit kaikkein koskettavimmassa hitissään laulaa, ”lainaa vain, lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain”.

Samuli tekee työtä muun muassa kiihdytysautojen parissa. Janna on valinnut saman uran kuin äitinsä.

– Samuli on autojensa kanssa varsinainen arjen pellepeloton, ja Janna ei haihattele vaan tietää, miten laulajan ura vaatii paneutumista. Sanon välillä hänelle, että ota iisimmin.

Jotain Maaritin ja Samin yhteiselosta kertoo, että heidän pisin erossaoloaikansa on ollut tämän vuoden toukokuussa Vain elämää -ohjelman kymmenen päivää kestäneet nauhoitukset.

– Maarit soitti minulle yleensä yhden jälkeen yöllä, jolloin päivä oli purkissa. Puoli kuusi porukalla oli jo herätys meikkiin, Sami sanoo.

Miehellä oli sinä aikana ollut ilmiselvä ikävä.

Vaikea uskoa, mutta neljä vuosikymmentä esiintynyt taiteilija ei varsinaisesti nauti esilläolosta. Hän on ujo, enemmän arkea kuin juhlaa rakastava ihminen.

Sami todistaa Maaritin esiintymisjännityksen todeksi. Ennen lasten syntymää se oli voimakkaimmillaan.

– Maaritille ei saa vieläkään puhua mitään ennen esitystä. Hän keskittyy ja jännittää, mutta sitähän yleisö ei näe enää esiintymistilanteessa.

Kun Maaritin näkee laulamassa, hän ottaa karismallaan estradin haltuunsa. Hän tietää itse näyttävänsä ”sairaan coolilta”, vaikka henki on usein melkein salpautua jännityksestä.

Maarit sanoo muistavana kuin eilisen päivän, kun legendaarisen levy-yhtiön Love Recordsin herrat Otto Donner ja Atte Blom ottivat hänet siipiensä suojaan.  

Se oli upea lähtö upealle uralle.

– Ensimmäinen levy tarkoitti sitä, että lapsuudesta asti vaalimastani haaveesta tuli totta. Samaan ajankohtaan osuu oman bändin perustaminen ja Samin tapaaminen.

Maaritille on ollut tärkeää, että hän on saanut tehdä omanlaistaan musiikkia ja saanut avukseen sellaisia lauluntekijöitä kuin Hectorin, Juicen, Mikko Alatalon, Heikki Salon. Maarit iloitsee bändistään ja hyvistä muusikoista, joiden kanssa hän on voinut tehdä töitä.

Maarit on tarinankertoja. Hän säveltää ja kirjoittaa tarinoita myös itse.

– Oman linjan pitäminen ei ole itsestäänselvyys, eikä se, että olen saanut aina uusia levytyssopimuksia. Kyllä minuakin on yritetty jossain vaiheessa pakottaa toisille, itselleni vieraille urille, mutta en ole suostunut. Pidätän itselläni täydellisen oikeuden päämäärääni.

Kun viisitoista vuotta sitten yritettiin linjanmuutosta, Maarit vaihtoi levy-yhtiötä.

– Tinkimätön ponnistelu vaatii paljon työtä, perslihaksia ja malttia. Pakottaminen ei ole luomisprosessin kannalta hyvä, vaikka välillä pitää pakottaa.

Hän uskaltaa olla ylpeä tinkimättömästä asenteestaan.

Syksyn merkkipaaluissa Maarit on miettinyt omien lastensa aikuistumista ja omaa lapsuuttaan.

– Tärkeintä on, että lapsen usko ja toivo säilyisivät. Että rohkeus kantaisi pitkälle elämään, eikä mikään rikkoisi sitä.

Maaritin omasta lapsuudesta tiedetään monista haastatteluista Orlandon mummola. Maaritin äidinisä, italialaissyntyinen muusikko Michele Orlando oli muuttanut Suomeen ja soitti huilua Helsingin kaupunginorkesterissa.

– Me kuuntelimme aina hartaasti Dagmar-mummin kanssa radion suoria konserttilähetyksiä, joissa isoisä soitti. Viisivuotiaana koin mummolassa vahvan elämyksen, kun löysin kolmen sormen kolmisoinnut.

Siitä hetkestä lähtien Maarit oli varma, että musiikki on hänen elämäntehtävänsä.

Myös isänpuoleinen mummola Hiekkaharjussa oli hänelle tärkeä paikka. Isovanhemmat olivat Karjalan evakoita. He joutuivat lähtemään kotoaan Laatokan rannoilta sodan vyöryessä yli suvun ikiaikaisten asuinsijojen.

– Mummini Helenan äiti oli kuollut, ja mummi oli järjestämässä hautajaisia. Hän oli leiponut jo yli kolmesataa karjalanpiirakkaa, tietenkin kuten karjalaisemännät aina tekevät. Jouduin kuuntelemaan samaa tarinaa lapsuudessani niin, että kyllästyin siihen. Mummi räppäsi aina, että myö kun lähettiin...

Vasta aikuisena Maarit oivalsi, millaisen trauman kokemus oli jättänyt mummiin.

Siksi Maarit sävelsi ja sanoitti hienon laulun Laatokan rannat. Se ei mahtunut uudelle levylle, mutta on kuultavissa Spotifyssa. Tarinassa kuten todellisuudessakin mummi joutui jättämään äitinsä ruumiin pihavajaan. Hän ehti pakata ennen sotilaiden tuloa mukaansa kaksi lastaan ja kärryt. Kaikki muu jäi taakse.

Laulu on Maaritin anteeksipyyntö edesmenneelle mummille.

Lapsuuden turvasatama, sellaisena Maarit muistaa molemmat mummolansa. Niin voimakas oli isovanhempien merkitys hänen elämässään.

Maaritin äiti sairasti vuosia, ja Maarit joutui esikoisena kantamaan ehkä liikaa vastuuta ja huolta muusta perheestä. Äiti osasi olla myös varsinainen draamakuningatar. Samanlaisia piirteitä Maarit tunnistaa välillä itsessään.

Kaksi nuorempaa siskoa, joista nuorin on Maaritia parikymmentä vuotta nuorempi, tarvitsivat isosiskon tukea.

– Olen vasta nyt miettinyt asiaa siltä kantilta, että äidin sairaus pakotti minut vahvuuteen. Kasvatin ympärilleni suojamuurin, ja voihan vahvuuteenkin sairastua. Minun piti näyttää vahvalta silloinkin, kun en sitä ollut. Mutta kaikesta on selvitty.

Maaritin äiti kuoli vuonna 2006, isä elää edelleen. Vanhempien sukupolvesta ovat jäljellä myös Maaritin anoppi Raija ja appi, kuvataiteilija Olavi Hurmerinta. Hänet Apu-lehden lukijat muistavat Eino-Ollina, joka piirsi vuosia sarjakuvia Apuun.

– Elämän kummallisista sattumuksista kertoo se, että opin kuusivuotiaana lukemaan Eino-Ollin sarjakuvista. Enpä tiennyt silloin, että hänestä tulee appiukkoni.

Olavi Hurmerinnan suurikokoinen maalaus vuodelta 1966 hallitsee Maaritin ja Samin olohuoneen seinää. Se on maalattu Pariisissa, missä Hurmerinta piti myös näyttelyn.

Samanlaista kohtalonomaisuutta Maarit koki tyttöaikojensa toiveen toteutumisessa.

– Sanoin jo pikkutyttönä, että mä ainakin meen naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla on lovi leuassa.

Sami hymyilee vieressä lovi leuassaan.

Jos on syntymälahjaksi saanut ilon, se kantaa. Huonoina päivinä Maarit sanoo etsivänsä jostain iloa ja sanoo, että pieniä haaveita kannattaa rakentaa.

– En väitä, etteikö elämässäni olisi ollut pettymyksiä. Toimeen ryhtyminen on joskus tuskan takana, mutta liikunta ja kaikenlainen kulttuuri nostavat ahdingosta valoon.

Ilo ja varjot, tekemisen into ja alakulo vaihtelevat hänen elämässään niin kuin ihmisen elämässä on tapana.

– Tunteita ja intohimoa pitää olla. Kärsisin, jos elämäni olisi tasapaksu pötkö.

Maaritissa yhdistyvät italialaiset ja karjalaiset geenit. Ei niistä tasapaksua pötköä syntyisikään.

*****

Maarit Hurmerinta

  • Syntynyt: 10.11.1953 Helsingissä.
  • Ammatti: laulaja, lauluntekijä.
  • Ensilevy: Maarit vuonna 1973, uusin levy Miten elämästä kertoisin 2013. Levyttänyt yhteensä 18 albumia ja kymmeniä singlejä.
  • Perhe: puoliso Sami Hurmerinta, lapset Samuli ja Janna, kaksi lastenlasta.
  • Motto: ”Haaveiden rakentelu pitää hengissä.”

Teksti Liisa Talvitie

Kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 28.11.2013