Image

Maan isä, toimitusjohtaja

Maan isä, toimitusjohtaja

Kansakunnan isä. Maan äiti. Yhä harvemmin kuulee tosissaan käytettävän termejä, joissa kansaa ja valtiota samaistetaan perheeseen.
Teksti Heikki Valkama
Mainos

Ajatus kuuluu menneeseen. Mao oli kansakunnan isä, Stalinista puhuttiin Suomessa Isä aurinkoisena.

Vielä Kekkosesta ja Koivistostakin käytettiin isä termiä, mutta Halosesta harva puhui tosissaan maan äitinä. Suomalaismediassa nykyisin taidetaan maan isäksi kutsua lähinnä Venäjän Vladimir Putinia – eikä nimitys ole erityisen imarteleva.

Pientä porukkaa lukuun ottamatta suomalaiset eivät enää kaipaa isiä johtamaan valtiota. Kuvan kansakunnasta ja valtiosta Suomi-perheenä on korvannut kuva maasta yrityksenä, Oy Suomi Ab:na.

Viimeiset hallitukset ja pääministerit ovat puhuneet Suomesta kuin yrityksestä. Nyt maata johtaa isän tai äidin sijaan toimitusjohtaja.

Aina välillä kuulee vaatimuksia, että valtionjohdossa pitäisi olla parhaat kyvyt yritysmaailmasta. Nyt heitä on. Pääministeri Juha Sipilä on ansioitunut yritysjohtaja. Ja tässä lehdessä on iso, Juha Kauppisen tekemä henkilökuva Anne Berneristä, toisesta yritysjohtajaministeristä (s. 42).

Ongelma on, että pätevyys yritysmaailmassa ei välttämättä tuo pätevyyttä valtionjohdossa tai valtiontalouden johdossa – ainakaan, jos valtiota lähtee johtamaan yrityksenä.

Talousnobelisti Paul Krugman kirjoitti yritysjohtajista talouspolitiikan tekijöinä vuonna 1996 Harvard Business Review’ssa julkaistussa artikkelissa A Country is Not a Company. Siinä Krugman perustelee, miksi valtiota ei voi johtaa kuten yritystä. (Vastaavasti Krugman yleistää, että kansantaloustieteen opinnoista ei ole hyötyä yrityksen pyörittämisessä.)

Kun yrityksellä menee huonosti, lääkkeet ovat selvät. Yrityksen pitää karsia kustannuksia ja lisätä kilpailukykyä. Krugman esittää esimerkkejä, kuinka yritysmainen ajattelu ei sovi valtiontalouteen: Yrityshenkilö ajattelee, että jotta voidaan luoda työpaikkoja, palkkoja pitää alentaa, kustannuksia pitää laskea ja ylipäätänsä kiristää vöitä. Todellisuudessa palkanalennukset ja menoleikkaukset vain pahentavat työttömyyttä, koska vähentävät kotimaista kysyntää.

Yritysjohtaja ei menesty luomalla yleistä teoriaa yrityksistä vaan keksimällä yksittäisiä strategioita tuotteille tai toimivia innovaatioita organisaatioissa.

Maan talous on taas paljon monimutkaisempi kuin minkään yrityksen.

Tärkeintä eroa yritystalouden ja valtiontalouden välillä Krugman ei huomaa nimetä: talous ei ole tavoite vaan väline.

Valtiontalouden tarkoitus ole tuottaa voittoa omistajilleen. Jos maata lähdetään johtamaan kuin yritystä, vaarallisin unohdus on tämä: ihmiset eivät palvele valtiota tuottaakseen sille hyvän tuloksen, vaan valtio on ihmisiä varten.

Yksinkertaisesti, yrityksissä ei ole tilaa tuottamattomille yksilöille, kuten lapsille tai sairaille. Valtiossa on.

Loistava yritysjohtaja ei ole automaattisesti hyvä valtionjohtaja tai ministeri, koska valtio toimii eri tavalla kuin yritykset. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että yritysjohtaja, Sipilä tai Berner, ei voisi olla hyvä ministeriä. Eikä tämä tarkoita sitä, että yritysmaailmassa ei olisi valtavasti malleja, joita voisi soveltaa valtionhallintoon. Eikä tämä varsinkaan tarkoita sitä, että pystymetsästä nostettu poliitikko ymmärtäisi kansantaloudesta jotain vain siksi, että on poliitikko.

Oleellista on, että jos ja kun valtio pelkistetään yritykseksi, politiikasta otetaan pois politiikka. Aiheesta kirjoittaa poliittisen historian professori Pauli Kettunen artikkelissaan Kansallinen toimijuus suomalaisessa politiikassa (teoksessa Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia.) Kun valtiota ajatellaan yrityksen kaltaisena, politiikasta tulee väline, joka verraten vaihtoehdottomasti toteuttaa talouden määräämiä välttämättömyyksiä, Kettunen kirjoittaa.

Hyvätkään vastaukset kansallisen kilpailukyvyn kysymyksiin eivät riitä vastauksiksi kysymyksiin demokratiasta, kansalaisuudesta, sosiaalisesta tasa-arvosta ja elämän ekologisista ehdoista. Mitäpä siihen lisäämään. ■

Julkaistu: 26.8.2015