Tuulilasi

Maailman pisin koeajo: koukkaus etelään

1


Maailman pisin koeajo: koukkaus etelään

Siirryimme kahden päivän aikana ensin 1 000 kilometriä Nizni Novgorodista suoraan etelään Volgogradiin, ja siitä jatkoimme Rostov-na-Donuun. Tänään matka jatkuu takaisin kohti pohjoista.
Teksti Vesa Eskola
Kuvat Vesa Eskola

Pitkät ajopäivät ovat vieneet maailman pisimmän koeajon raportoinnin pariksi päiväksi pelkästään Tuulilasin Facebook-sivuille. Anteeksi pyyntö siitä. Aika ei riitä kaikkeen.

Sergey lensikin 19. päivä Rostov-na-Donuun, joten minulla tuli kiire ehtiä sinne ajoissa. Pääsin lähtemään Nizni Novgorodista 18. päivä yhdentoista pintaan, ja kilometrejä oli edessä yli 1 500.

Kun pohjoisemmassa olin tottunut Uralin jälkeen jo metsäisempiin maisemiin, etelää kohti ajettaessa siirrymme taas peltojen keskelle. Mahtavat olla isot tämän maan viljavarastot… Yllättäen myös pakkanen auton ulkopuolella kiristyy, vaikka kompassisuunta on suoraan kohti etelää.

Onneksi tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa, ja rekkaliikenne on hyvin rauhallista. Näin keskinopeus pysyy hyvänä koko ajan. Venäjällä on 90 km/h nopeusrajoitus, mutta nopeuden voi nostaa helposti yli sataseen – eivätkä liikennettä jatkuvasti valvovat poliisit puutu silloin vielä kulkuun.

Valvonta on Venäjällä yhä tehokasta. Tutkia on tien varressa jatkuvasti, vaikka myös kameroita näkee paljon. Kamerat eivät ilmeisesti riitä pelotteeksi venäläisille, tarvitaan myös oikeita poliiseja. Hyvä niin. Pysyypähän liikennekuri edes kohtalaisena.

Päivän aikana tien varressa näkyy vähän väliä muistomerkkejä muistuttamassa ihmisiä siitä, millaisin uhrauksin maata puolustettiin yli 70 vuotta sitten. Volgogradissa nuo muistelut huipentuvat. Ja onneksi ajokeli on mitä upein. Ulkona paukkuu pakkanen, mutta tie on täysin kuiva, ja aurinko pääsee laskemaan mailleen pilvettömältä taivaalta. Etenen viimeiset 450 kilometriä pimeydessä. Putkinäkö lienee tuttu kaikille vastaavaa paljon harrastaneille.

Päivän ajosaldoksi kertyi lopulta lähes 1 000 kilometriä. Pistän auton parkkiin lopulta tienvarsimotelliin noin 60 kilometriä ennen Volgogradia. Huone on karu mutta halpa. Ja hampaaton isäntä on ystävällinen velikulta.

Toisen päivän aamupäivä menee Volgogradissa ensin kaupungin leveitä pääkatuja kruisaillessa ja sitten Stalingradin taisteluille pystytetyn muistomerkkiin ja museoon tutustuessa. On vaikea kuvitella, millainen helvetti tämä paikka on ollut vuosina 1942-43. Taistelun muistomerkki on suuri 52 metriä korkea patsas, joka katsoo Volgan yli. Patsas on vaikuttava, Neuvostoliiton patsassuunnittelijat eivät ole tunnettuja vaatimattomuudestaan… Tämä on suurin kaikista.

Noin 500 kilometrin ajo Rostov-na-Donuun on puolestaan stressaavampi kuin puolta pidempi ajomatka eilen. Sää muuttuu huonompaan suuntaan, ja venäläisetkin näyttävät kovin epävarmoilta nollakelissä ja vesi/räntäsateessa. Osalla lienee renkaat niin huonossa kunnossa, etteivät he millään uskalla ajaa viittäkymppiä lujempaa.

Ja peltoja, niitä riittää tämänkin tien varressa. Tämän maan koko tuntuu päivä päivältä isommalta. Ei ihme, ettei armeijan tarvinnut syksyllä 1941 puolustaa ihan jokaista sataa metriä tai edes sataa kilometriä verissäpäin.

Rostov-na-Donussa juutun vielä lähes kahdeksi tunniksi liikenneruuhkaan. Liikenne on täysin sekaisin. Toista se oli 30 vuotta sitten, kun yksityisautoilu oli vielä luksusta…

Julkaistu: 20.11.2014