Tuulilasi

Maailman pisin koeajo: Hei hei, tietoverkot – nyt on postikortille käyttöä

Maailman pisin koeajo: Hei hei, tietoverkot – nyt on postikortille käyttöä

Vihdoinkin paikoitellen kiva ajopäivä. Näemme lopultakin uusia asioita ajettuamme viikon verran lähes muuttumattonta maisemaa halkoen. Päivän huippukohta on horisontissa siintävä Himalajan vuoristo. Kohta sinne päästään.
Teksti Vesa Eskola
Kuvat Vesa Eskola
Mainos

Lähdemme liikkeelle vähemmän optimistisina, pessimisti kun ei ole kuulemma pety ikinä. Uskallamme varovasti toivoa, että ehtisimme ajaa 450 kilometriä Assamin puolelle Guwahatiin, mutta päätämme ajaa vain niin pitkälle kuin se on fiksua.

Tie Siligurista Jalpaiguiriin ei lupaa hyvää. Liikennettä on paljon, ja tie on jos ei surkeassa niin ainakin huonossa kunnossa.

Jalpaiguirin jälkeen liikenne kuitenkin vähenee, ja vähitellen myös tie paranee. Lopulta eteemme aukenee matkan toistaiseksi hienoin ajoura. Ajaminen on suorastaan herkkua. Tie halkoo sopivasti polveillein upeita maisemia, vasemmalle puolellemme aukeavat Bhutanin kukkulat. Käymme lähes rajan pinnassa.

Alueella on myös norsuja – ainakin niistä varoittavien liikennemerkkien mukaan. Emme kuitenkaan onnistu bongaamaan yhtäkään, vaikka yritämme tähystellä niitä aina jokien ylityksissä. Vihreys on päivän väri, aluskasvillisuus muistuttaa paikoitellen jo lähes viidakkoa.

Odotamme mielenkiinnolla osavaltion rajan ylitystä Länsi-Bengalista Assamiin. Ja toden totta. Ulkomaiset kännykkämme pimenevät, ei verkkoa. Valitettavasti myös intialainen sim-korttimme pysyy pimeänä. No, tällaistahan tämä automatkailu ennen oli… Kotiin pystyi soittamaan puhelinkioskista, jos sellainen tuli vastaan. Postikorttejahan sitä vain läheteltiin.

Rajalla meidät myös pysäytetään ensimmäisen kerran. Tähän mennessä poliisit ja sotilaat ovat vain vilkuilleet meitä uteliaasti. Emme ole nähneet matkan aikana kaupunkien ulkopuolella muita kuin paikallisia ihmisiä.

Nuori sotilas palpattaa meille innostuneesti jotain – siis ilmeisesti kyselee jotain, mutta kun hän ei puhu sanaakaan englantia, on kommunikointi vaikeaa. Pian paikalle saapuu enemmän natsoja hartiollaan kantava herra, mutta hänkään ei puhu englantia. Arvelemme hänen haluavan katsoa meidän passeja. Ei, ne eivät häntä kiinnosta, hän osoittelee autoa. Herra on siis kiinnostunut auton papereista.

Kaivamme miehelle kopion auton rekisteriotteesta (alkuperäistä meillä ei ole) sekä Datsunin Intian konttorin meille kirjoittaneen valtakirjan. Se on tosin vain englanniksi. Siinä on kuitenkin ilmeisesti riittävästi leimoja, koska mies nyökkäilee tyytyväisenä ja antaa meille luvan jatkaa matkaa.

Assamin puolella tie jatkuu kohtalaisen kuntoisena, mitä nyt aina välillä tiestä puuttuu parinkymmenen metrin pätkä päällystettä. Montuista ja muista vaaroista ei luonnollisestikaan ole mitään varoitusmerkkejä. Se mikä erottaa Assamin muusta Intiasta on muiden liikennekylttien määrä, tienviitat helpottavat kummasti oikean tienhaaran arpomista risteyksissä. Ja täällä on jopa etäisyystaluja.

Etenemme viimeisen tunnin taas pimeydessä, mutta pääsemme kuin pääsemmekin perille. Guwahati vaikuttaa isommalta kaupungilta kuin se onkaan (n. 818 000 asukasta), ja kaupungin keskus on jonkinlainen intialainen versio Las Vegasista. Valomeri on huima. Ero Vegasiin on vain siinä, että täällä värien kirjo on räikeämpi, koska erilaisten kylttien määrä on 10-kertainen.

Hotellissa on langaton verkko, mutta se toimii-ei toimi-toimii. Nopeus vaihtelee modeemitasosta heikon siedettävään. Yhteyksien osalta Intia on vielä kehitysmaa. Guwahati saa olla retkemme itäisin piste, lähdemme täältä takaisin kohti länttä.

Julkaistu: 17.9.2014