Image

Maahantunkeutujat: Esinelöydöt eivät ole ainoita merkkejä historiallisista asuinsijoista, niitä ovat myös arkeofyytit

Maahantunkeutujat: Esinelöydöt eivät ole ainoita merkkejä historiallisista asuinsijoista, niitä ovat myös arkeofyytit
Turun Aurajoen itätörmän Kuralan kylässä asui, viljeli maata, kävi ulkomaankauppaa ja kasvatti karjaa joukko muinais­suomalaisia jo tuhat vuotta sitten. Tämä tiedetään muinaiskasvien perusteella.
Julkaistu: 17.9.2021

Tohtori, biologi Jussi Lampinen mittailee mäkikedon antimia ”näin kuljen ja tarkkailen aina pientareiden lähellä, ystävätkin pitävät tätä kummallisena” -etukenossa.

”Ihmiset eivät hiffaa, että luonto ympärillämme kehittyy koko ajan ja maisemat muuttuvat ihmisen toiminnan tuloksena. Meille näkyvät kasvit eivät yksinään kerro historiasta ja muutoksesta, mutta kun osaa katsoa tarkemmin, niin paikalleen satoja vuosia sitten juurtuneet kasvit alkavat kertoa”, Lampinen sanoo.

Päiväkävelyn aihe on arkeofyytit eli muinaistulokkaat, jotka ovat saapuneet ihmisten mukana Suomeen ennen 1600-lukua.

Ollaan Varsinais-Suomessa. Kuralan Kylämäen etelärinteet Aurajoen itärannalla, neljä kilometriä Turusta koilliseen ovat Suomen parhaita paikkoja kasvipohjaiselle arkeologiselle flaneeraukselle. Lounais-Suomi ja Aurajokilaakso ovat muinaistulokkaiden aarreaittaa, sillä täällä on jo aikanaan ollut kasvulle sopivat ilmastolliset olosuhteet ja kauppareitit, jota kautta kasvit ja niiden siemenet tänne päätyivät.

”Ahaa!”

Jussi Lampinen ilmoittaa: Ensimmäinen löytö on tehty! Ja perään toinen!

”Tuossa on aholeinikki ja tuossa hakarasara. Moni ei edes huomaa niiden olemassaoloa, mutta ne kertovat paljon siitä paikan historiasta, jossa ne kasvavat. Ne ovat aikanaan päätyneet kasvamaan tänne ihmisen toiminnan tuloksena. Ja kun ne ovat tänne aikanaan juurtuneet, ne kertovat täällä siitä ajasta, jolloin ne tänne tuotiin.”

Tähän maisemaan syntyi Suomi, sellaisena kuten me sen käsitämme. Ei pelkästään korpia kaskeavana eränkävijöiden maana vaan järjestäytyneenä, paikoilleen asettuneena itäisenä vartioasemana lännen koilliskulmassa.

Aurajoen itätörmän Kuralan kylässä asui, viljeli maata, kävi ulkomaankauppaa ja kasvatti karjaa joukko muinais­suomalaisia jo tuhat vuotta sitten.

Tämä tiedetään muinaiskasvien perusteella.

Maanpäälliset osat eivät kerro kaikkea, vaan siemeniä pidetään kasvin varsinaisena sormenjälkenä. Putkessa on vadelman siemeniä.

Kesäkuun toisen aamun aurinko painaa iholle lämpöä.

Kuljemme arkeologi Mia Lempiäinen-Avcin ja biologi Jussi Lampisen kanssa aitoviertä pitkin. Repussa ja muistin tukena on Juha Suomisen ja Leena Hämet-Ahdin kirja Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja (1993), joka on yhä ylittämätön alan raamattu. Sieltä löytyvät kuvaukset ja levinneisyystiedot muun muassa nurmilaukasta, sikoangervosta, tummatulikukasta, ketohanhikista, kangasajuruohosta, pihakrassista ja hoikkaängelmästä.

Jalkojemme alla muhii rautakauden kasviperintö. Takana vasemmalla mäellä on rautakautinen hautakumpu ja poltto­kenttäkalmisto, ikää 1 400 vuotta. Mäen etelärinteestä on löytynyt rautakuonaa ja valinmuotin osa, jotka viittaavat muinaiseen raudansulatuspaikkaan ja pajaan.

On kesäpäivä ja Suomi-filmi on tässä. Kesälampaat ovat karsinassaan vaeltaneet puiden siimekseen, lehtevät puut reunustavat peltomaisemaa, lehmät lepäävät. Pääskyvuoren linkki­torni on peltoaukean takana harvinaisen romuluinen tekele. Lähellä oli, että koko tämäkin maisema olisi 1970-luvulla kokenut Turun taudin ja jyrätty, mutta ei mennä siihen.

Katsotaan sen sijaan hyvään suomalaiseen tapaan alaspäin, maahan.

Nyt Jussi Lampisen sihtiin sattuu mäkikaura, eräänlainen muinaistulokas sekin.

Arkeologit ja kirjaviisaat tuntevat nämä kasvit ennen 1600-lukua Suomeen tuotuina muinaistulokkaina, jotka saapuivat maahamme ihmistoiminnan avulla, ja jähmettyivät paikoilleen joko huonon leviämiskykynsä tai tiukkojen kasvupaikkavaatimustensa vuoksi. Jotkut tulokaskasveista tuhoutuivat ilmaston ja maankäytön muuttuessa, toiset jäivät kasvamaan uusille asuinsijoilleen.

Lampinen katselee Kuralan peltoja ja ketoja.

”Ruiskaunokkia ei näy… Sitäkin pidettiin monesti vältettävänä peltorikkana, vaikka sekin oli oman aikansa kunnollinen tulokaslaji. Ei, en äänestä kokoomusta, vaikka ruiskaunokista pidänkin.”

Kasveihin erikoistunut arkeologi Mia Lempiäinen-Avci heittää peliin toisen arkeofyytti-inhokin.

”Samoin voisimme löytää kansan kiroaman pelto-­ohdakkeen, aggressiivisen jokapaikanlevittäytyjän, joka sekin on Suomessa muinaistulokas.”

Yksi kasvi ei tee kesää, vaan rautakautisen asuinpaikan ilmaisemiseen tarvitaan monen kasvin yhtäaikaista esiintymistä alueella. Jussi Lampisen arkeofyyttinen katse haravoi jälleen mäkiketoa ja koettaa löytää jättipottia.

Onko jokin yhdistelmä, joka huutaa kokeneelle tarkkailijalle heti, että hei, tässä on nyt kyseessä rautakautinen asuin- tai viljelyspaikka?

”Nurmilaukka, ketopiippo, sikoangervo ja ahdekaurio, siinä on lounaissuomalaisten arkeofyyttien värisuora! Ne kun löytää samalta paikalta, voi sanoa aikamoisella varmuudella, että sillä paikalla on varmasti ollut ihmisen toimintaa vuosisatoja sitten”, Lampinen hehkuttelee.

Muinaistulokas eli arkeofyytti voi olla myös kasvi, joka ei enää kasva Suomessa ilmaston muuttumisen vuoksi, mutta josta voi olla maan povessa arkeologisia jäännöksiä. Mia Lempiäinen-Avci muistuttaa, että muinaistulokkaan maanpäälliset osat ovat vain osa kertomusta. Tärkeimmät osat ovat maan alla ja maan sisällä vuosisatojen ajan säilyneissä siemenissä, ne ovat kasvin sormenjälki.

Lempiäinen-Avci on tutkinut erityisesti sitä, kuinka entis­aikojen haudoissa ja kalmistoissa on säilynyt kasvien jäänteitä. Ne kertovat paitsi asuinpaikoista, myös niistä ihmisistä, jotka tuolloin elivät.

”Lappeenrannassa tutkittiin 1600-luvun hautaa Kauskilan Kappelinmäellä. Vainajan vatsan seudulta löytyi vadelmansiemeniä, joita tämä henkilö oli syönyt.”

Nyt Lempiäinen-Avci on kääntynyt tarkastamaan Kuralan mäkipiennarta.

”Katsotaanpa, onko täällä jossain pölkkyruohoa? On, on, tuossa! Se selviää pitkään maassa itämiskelpoisena ja viittaa rautakautiseen toimintaan alueella.”

Kuralan Kylämäki on hypähdys keskelle menneitä aikoja ja Suomi-filmien kesää.

Kuralan Kylämäen museoalueella kävelee isovanhempia lapsineen ja lastenvaunuja ulkoiluttavia äitejä. Kylämäki on sukellus eiliseen. Lehmiä laitumella, lampaita aitauksessa, talonväkeä talonpoikaisissa asuissa, kauniisti kammattuja lapsia ja touhuissaan reippaita renkipoikia.

Turun kaupungin ylläpitämä museoalue vetää puoleensa lapsiperheet, mummot ja papat larppaamaan 1950-luvun maalaistunnelmaa, vaikka maan sisällä on muistoja paljon kauempaa.

Maastosta on tehty myös useita rautakauteen liittyviä löydöksiä. Kiinteän asutuksen leviämisen mukana Suomessa ja Kuralassa alkoi myös ajan uutuus, peltoviljely. Pellot sijaitsivat keveillä, helposti muokattavilla hiesu- ja hiekkamailla. Kylämäessä tällaisia muinaispeltoja on suurissa kalliopainanteissa mäen rinteillä. Kylämäen kumpareiden välinen peltotilkku on tunnistettu muinaispelloksi.

Kun Kurala nousi merestä, Suomenniemi näytti erilaiselta kuin nyt. Pienemmältä ja suipommalta.

Nykyisen Aurajoen tilalla Kuralan kohdalla lainehti Litorina­meri, Itämeren suolaisempi edeltäjä.

Maa nousi ja Kurala ensimmäinen osa pilkisti merestä pienenä luotona noin 5000 vuotta sitten. Hiljalleen luoto yhdistyi muihin saariin. 3500 vuotta sitten tänne oli muodostunut jo kilometrien mittainen saari. Entisistä meren salmista muodostuivat Aurajoki ja Jaaninoja, joiden varrelle asutus keskittyi. Yhdelle kumpareelle syntyi Kuralan kylä, josta kehittyi sen ajan suomalainen kauppahubi.

Ennen viikinkiretkiä, ristiretkiä ja Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon miekkalähetystä tämä ei ollutkaan mikään turha paikka. Esineistölöydösten perusteella Kuralan ympäristö on ollut alueen rikkaimpia kauppapaikkoja 500-luvulta eteenpäin.

Joku voisi väittää, että Kuralan ympäristö oli Turun edeltäjä Suomen kauppaporttina länteen. Eikä olisi kovin paljon väärässä. Täällä päättyi Suomi ja alkoi suuri maailma.

Halistenkoski ei vielä ollut syntynyt ja Kuralaan voitiin purjehtia mereltä Aurajokea myöden. Peltoaukean läpi virtaavaa Jaaninojaa pitkin päästiin Kuralasta ainakin pienemmillä kalastusveneillä merelle.

Ja tänne päättyi yksi valtakunnan pääteistä. Kuralaan päästiin Hämeen härkätietä myöden sisämaasta. Vanajan Häme oli Suomen tärkeimpiin kuuluvien vientituotteiden, kuten turkisten, tuottaja. Kauppatavarat välitettiin maailmalle Aurajokilaakson ja Kuralan kautta.

Maannousun myötä kauppapaikka siirtyi 1100-luvulla Aurajokea alaspäin Koroisiin ja sieltä sittemmin Turkuun. Siihen päättyi Kuralan aika valtakunnan keskuksena. Jäljelle jäivät viljelys, kylät ja muinaistulokaskasvit, jotka nyt tunkevat edessämme varsiaan ja kukintojaan alkukesäisen auringon suuntaan.

Kasvien siemenet voivat olla hyvin eri kokoisia, osan erottaa paljaalla silmällä helposti, toiset erottaa vain mikroskoopin avulla.

Mutta ei tänne huvikseen kasveja maailmalta kannettu ja suomalaisen luonnon ja työn hedelmiin markkinoilla vaihdettu. Takana oli raha ja valta.

Suomen lounaisessa nurkassa oli myöhäisellä rautakaudella, 1 000-luvun vaihteessa, käynnissä valtataistelu. Sitä käytiin katolisen kirkon, Ruotsin kruunun ja mereltä tulevien kauppiaiden välisenä taisteluna suomalaisten viljelijöiden sieluista ja maista.

Aikansa tulokaskasvit olivat mukana valtataistelussa.

Suuren meren takaa seilanneet kauppiaat vaihtoivat täkäläisiä turkiksia kaukaa tuotuihin kasveihin ja viljelyslajikkeisiin. Kauppatavaraksi tuodut lehmät, härät ja hevoset toivat turkeissaan ja kavioissaan mukanaan kaukaisten maiden kasvien siemeniä. Puoskaroivat kirkonmiehet kertoivat kansalle, kuinka uusissa kasveissa oli jumalallisista ja parantavaa voimaa.

Lempiäinen-Avci kertoo, kuinka muinaistulokkaita tuotiin aikanaan Suomeen ja Aurajokilaaksoon lääkekasveiksi. 1200-luvun munkit toivat alueelle perustettuihin luostareihin kasveja, joilla katsottiin olevan erityistä parantavaa voimaa. Tervey­dellä käytiin kauppaa sieluista ja vallasta.

Totuus oli munkkien tarjoamaa tarinaa hyytävämpi. Hullukaalia, keskiajalla Suomeen tuotua harvinaista arkeofyyttiä munkit tarjosivat hammassärkyyn, vaikka kasvin kaikki osat olivat myrkyllisiä ja se saattoi aiheuttaa kouristuksia ja kuoleman. Niin ikään myrkyllisellä keltamolla taas parannettiin keltatautia ja pantiin maitiaisnestettä silmäpaiseen päälle. Hyvä ei seurannut siitäkään, vaikka parantumiselle oli annettu taivaalliset takuut.

Jussi Lampisen katse on löytänyt mäkikauran Kuralan Kylämäen rinteiltä.

Vieraslaji ja tulokaslaji. Siinä on sanoja, joiden haitallisuutta Suomen ekosysteemille on tungettu kaaleihimme vuosien ajan. Vieraslajit valtaavat tilaa alkuperäisiltä kasveiltamme ja tulokkaat tuhoavat kantalajiemme elintilan. Käsillä on kasvillinen väestönvaihto, saarnaavat viheruskovat.

Vaikka moni vieraslaji on todella haitallinen levitessään uusille alueille, ei asia suinkaan näin yksinkertainen ole. Suomi on aina ollut ulkoisten vaikutteiden alainen ja muiden maiden tulokkaiden tuote. Se on ollut sitä ihmisten ja kulttuurin osalta, sitä se on ollut myös kasvien osalta. Monet Suomessa esiintyvät lajit, joita nyt hartaasti varjellaan vieraslajien torjunnan nimissä, ovat miltei järjestään itsekin aikansa tulokkaita, monet jopa varsin tuoreita. Lajit, joita tänään kutsumme arkeofyyteiksi olivat aikansa vieraslajeja ja tulokkaita. Miksi tämän päivän tulokas on eilisen tulokasta huonompi?

Arkeofyyttejä löytyy vain paikoilta, joihin ihmisen toiminta ne ennen 1600-lukua toi, ja jossa ne säilyivät maailman ja ilmaston muutosten keskellä. Arkeofyyttien kasvupaikat keskittyvät vanhoille kylänpaikoille, ja kyseiset lajit suosivat jo rautakaudella käytössä olleita alueita. Missä muinaistulokas, siellä olivat ihmiset ja parhaat kyläpaikat.

Suomen itäisillä alueilla muinaistulokkaat ovat harvassa ja siellä ne liittyvät kaskitalouteen. Ihminen kaskesi, poltti ja muokkasi maita ja sen ajan tulokaskasvit sopivat tähän pirtaan: kesämaitiainen, hirvenkello ja ruusuruoho ovat suomalaisittain itäisiä arkeofyyttejä.

Jotkut kasvit taas ovat levinneet Suomessa kasvupaikoilleen vasta viime vuosisatoina. Tällainen on esimerkiksi peltosaunio, joka on eteläisessä Suomessa muinaistulokas, mutta pohjoisempana uustulokas.

Muinaistulokkaat ovat toki maahantunkeutujia härskeimmästä päästä, niitä ei saa varmuudella kitkettyä pois kuin vaihtamalla maa-aineksen täysin toiseen. Siinä hommassa moderniksi kurkottanut Suomi on toki ollut varsin etevä työntäessään edistyksellistä asfalttia ja betonia entiset kedot ja lehmihaat täyteen.

Siksi perinteisten kasvilajien ja niiden kasvuympäristöjen suojelulla on kiire. Suomessa ei ole arkeofyytteja tuhlattavaksi asti.

Yksi päivän löydöksistä oli pelto-ohdake.

Arkeologia ja mennyt aika kiinnostavat. Kansa rakastaa Suomen syntytarinoita, esihistoriaa ja somesymppaa 1500-luvun liedenpohjien esiinkaivajaisia. Joka kesä Suomessa järjestetään ammattilaisten johtamia yleisökaivauksia, joihin tavan kansalaisia marssii jonossa rapsuttelemaan maata. Ja television uutislähetykset ja lehdet muistavat nämä aina noteerata näyttävästi.

Ilmiön ja teknologian kehityksen siivellä on myös syntynyt oma lajinsa: muinaisaarteiden etsijät. Etsijöistä on tehty dramatisoituja tv-sarjoja, joissa Dressman-miehet kulkevat ja haravoivat metallinpaljastimet ojossa kartanopeltojen pientareita - suurimpana haaveenaan löytää maahan hautautunut viikinkimiekka, kultakolikko tai puuttuva lenkki suomalaisuuden tarinassa.

Esihistoriasta on tullut sosiaalista ja kulttuurista valuuttaa ja kansan kansallismuseoon toimitettavien löydösten määrä on räjähtänyt käsiin. Vuosikausiin ei museovirasto ole ehtinyt tutkia kaikkea niitä muinaisesineiksi oletettuja, mitä kansa sinne hyvää hyvyyttään toimittaa ja tarjoaa tutkittavaksi ja lunastettavaksi. Tällä hetkellä lunastusten käsittelyaika on noin kolme vuotta.

Kiinnostus luontoon ja kasveihin tarkkailuun on myös kovassa nousussa.

Miksi metalliesineiden ja kiviröykkiöiden etsiminen kiehtoo, mutta muinaiskasvien etsijöiksi ja tutkimuksen auttajiksi ei ole tungosta? Kun Suomen mediassa esitellään arkeologiaa ja esihistorian tutkimuksia, näemme sielläkin aina vain esinekaivauksia.

Miksi näin, Jussi Lampinen ja Mia Lempiäinen-Avci? Miksei muinaistulokkaille ole pyhitetty omaa telkkariohjelmaa, missä ovat muinaistulokkaiden ja vanhojen asuinpaikkojen bongaajat?

”Niin, sen kun tietäisi. Tämähän olisi mitä helpointa koko kansan juttua. Suomalaisethan rakastavat liikkua luonnossa ja kertoa siitä muille. Samalla voisi hyvinkin tehdä arkeofyyttisia havaintoja ja kertoa niistä muille. Ehkä kyse on siitä, että tämä ei ole niin konkreettista kuin metallinpaljastimien kanssa vanhojen metalliesineiden etsiminen. Ehkä ala voisi myös tehdä asioita toisin ja kehittää mobiilipalveluita entistä paremmiksi. Ehkä ala voisi myös tehdä asioita toisin, nostaa esiin kasviharrastusta ja kehittää siinä auttavia mobiiliäppejä entistä paremmiksi.”

Muinaisjäännösten kasvillisuuden tutkimus on edistänyt luonnon ja kulttuuriperinnön suojelua, sekä kasvitieteellisen tutkimuksen ja arkeologisen inventoinnin kehittämistä.

Arkeofyyteillä voisi olla myös tärkeä rooli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa ja muinaiskasvien tarkempi tuntemus auttaisi löytämään ilmastonmuutosta kestäviä viljely­lajikkeita.

”Ilmastonmuutospuhetta ja puhetta luontokadosta on ilma täynnä, se on erittäin hienoa ja tärkeää, mutta onko Suomi samaan aikaan unohtanut luonnon monimuotoisuuden historiallisen tutkimuksen arvon”, Lempiäinen-Avci kysyy.

Rahaa ja todellista tahtoa perustutkimuksen tueksi ei tunnu Suomesta löytyvän.

Rahoitus laji-inventointeihin on tiukassa, niin kuin moneen muuhunkin kuvailevaan tutkimukseen. Se harmittaa suuresti kahta tohtoria, joiden kanssa on kuljettu päivä läpi Kylämäen pientareita ja ketopaikkoja.

Hullukaalia tarjottiin aikoinaan esimerkiksi hammassärkyyn, vaikka kasvi on kokonaan myrkyllinen.

Mia Lempiäinen-Avci on yksi Suomen ainoista kasvi­arkeologiaan erikoistuneista tutkijoista, joka on kaiken muun ohessa selvittänyt Suomenlahdelle vuonna 1771 uponneen Vrouw Marian tynnyrilastissa olleita kasvien siemeniä. Sieltä löytyi kahvinpapuja, kessutupakka ja värjäyskasveja. Lastissa oli myös kasvi, jonka arvoitusta hän pohti ja tutki pitkään, kunnes mysteerikasvi selvisi myrtiksi. Hän on myös tutkinut Sinebrychoffin taidemuseon antiikkisohvan heinätäytteitä ja on ollut poliisin apuna rikostapauksen selvittämisessä.

Jussi Lampinen taas on luonnon ja luontoarvojen suojelusta kiinnostunut kasviekologi, jonka tutkimus käsittelee erityisesti perinnebiotooppeja, kuten ketoja ja niittyjä.

”Kun rahoitus on tiukassa, on väistämättä priorisoitava sellaisia aiheita ja projekteja, jotka ovat rahoittajien kannalta houkuttelevia. Tieteen rahoituksen puute ei ole arkeofyytti-­ihmisten murhe vaan koskee meitä paljon laajempaa tutkijajoukkoa, josta monen ura on tyssännyt paljon meitä varhaisempaan vaiheeseen”, Jussi Lampinen sanoo.

Ettei kukaan luule, että kyse on vain normaalista tieteentekijöiden nurinasta, niin Lempinen-Avci lyö lopuksi pöytään kansakunnan ja planeetan tulevaisuuden.

”Minullakin olisi perusteltu näkemys, miten ja mitä Suomessa pitäisi viljellä, että pärjäisimme ilmastonmuutoksen tuoman muutoksen keskellä, mutta ei se tunnu kovasti kiinnostavan Suomea ja päättäjiä. En ole yksin, muutkin perustutkimuksen tekijät ovat samassa asemassa.”

Mistä lisätietoa, mihin havaintoja?

Retkikasvio. Suomen putkilokasvit esittelevä lajitietosovellus Retkikasvio on vastikään julkaistu ilmaisena iOS- ja Android-sovelluksena.

Kasvistomme muinaistulokkaat. Juha Suominen ja Leena Hämet-Ahti: Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja (1993, Norrlinia) digitaalinen versio löytyy osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/30017.

Muinaismuistot.info. Sivusto näyttää Suomen kiinteitä muinaisjäännöksiä selaimessa mobiiliystävällisellä kartalla. Sivusto toimii kännykässä tai padilla maastossa hitaallakin nettiyhteydellä. Karttalla näkyy oma sijainti (jos sen sallii selaimessa) ja sijainti päivittyy, kun maastossa liikkuu.

Laji.fi. Suomen Lajitietokeskuksen sivuilla voit tutustua lajeihin ja niiden esiintymiseen, selata havaintoja suomalaisista lajitietokannoista sekä pitää kirjaa omista luontohavainnoistasi.

Kyppi.fi. Kulttuuriympäristön palveluikkuna on Museoviraston ylläpitämä palvelu, joka sisältää viraston arkistoon, rekistereihin ja kokoelmiin tallennettua tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Tänne voi myös ilmoittaa Ilppari-ilmoituspalveluun esinelöydöistään.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »