Image

Maahanmuuttajataustainen kirjailija typistyy Suomessa helposti oman kulttuurinsa tulkiksi – Venla Rossin kolumni

Maahanmuuttajataustainen kirjailija typistyy Suomessa helposti oman kulttuurinsa tulkiksi – Venla Rossin kolumni
Miten hyviä valmiuksia Suomessa ylipäätään on arvioida maahanmuuttajataustaisten ihmisten kirjoja, kysyy Venla Rossi.
Julkaistu: 17.1.2022

Tyypillinen esikoisromaani: tarina nuoren pojan kasvamisesta, perhesuhteista ja pikkupaikkakunnasta. Eikö tämä homma ole jo vähän nähty?

No ei sinne päinkään.

Quynh Tran saapui perheensä kanssa Suomeen (tarkemmin sanoen Pietarsaareen) pakolaisena Vietnamista vuonna 1989. Tran itse on syntynyt Malesiassa pakolaisleirillä ja oli vielä vauva, kun hänet kannettiin Suomen maaperälle. Hän kasvoi Pohjanmaan suomenruotsalaisessa kulttuurissa, asuu nykyään Malmössä ja toimii psykologina.

Tran kirjoitti esikoisromaaninsa Varjo ja viileys (alk. Skugga och svalka) ruotsiksi. Förlaget- ja Teos-kustantamoiden yhteistyön tuloksena se julkaistiin samana vuonna myös Outi Mennan oivallisena suomennoksena.

Miten paljon he paheksuvatkaan sitä, että suomalaiset menevät kahvilaan syömään kakkua verkkareihin pukeutuneina.

Romaani on mahdollista lukea kirjailijan henkilöhistoriaa vasten. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan ja pohjalaiseen pikkukaupunkiin, joka on tunnistettavissa Pietarsaareksi. Varjo ja viileys kertoo pintatasollaan vietnamilaistaustaisesta perheestä, jonka muodostavat äiti Má, teini-ikäinen rettelöitsijä-isoveli Hieu ja alakouluikäinen pikkuveli, tarinan kertoja.

On kiinnostavaa ja hauskaa, millaisena romaanin perhe hahmottaa suomalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin. Miten paljon he paheksuvatkaan sitä, että suomalaiset menevät kahvilaan syömään kakkua verkkareihin pukeutuneina. Miten naiiveina Má pitää valkoisia, keski-ikäisiä naisia, jotka käyttävät huiveja ja ajattelevat, että ”kaikesta voi puhua”.

Nämä ovat kuitenkin vain yksityiskohtia tarinassa, niin riemastuttavia kuin ne ovatkin. Ja siksi on kerrassaan typerää, että juuri tämä kulttuurieroja korostava näkökulma on hallinnut Tranin teoksen vastaanottoa – mutta niinhän maahanmuuttajataustaisille kirjailijoille usein käy.

Kriitikko Vesa Rantama kirjoitti Varjosta ja viileydestä Helsingin Sanomiin arvion, jonka otsikko oli ”Vietnamilaisyhteisön ääni saapuu suomalaiseen kirjallisuuteen: varjoista näkee tarkemmin”. Että ihan vietnamilaisyhteisön ääni. Todellako?

Eikö sillä ole väliä, että Tran on itse korostanut, että ei halua edustaa mitään ryhmää? Että hän näkee länsirannikon vietnamilaisyhteisön joukkona hyvin erilaisia, toisistaan poikkeavia ihmisiä? Tai että hän on kertonut kirjan olevan fiktiota? Ehkä ei. Tekijä ei voi määrittää vastaanottoa. Mutta sillä pitäisi kuitenkin olla väliä, mitä kansien välistä löytyy.

Varjo ja viileys ei lopulta ole kirja ihmisistä. Se on kirja taiteesta.

Varjo ja viileys ei ole ensijaisesti maahanmuuttajaromaani, ei edes erityisen yhteiskunnallinen romaani. Sen henkilöhahmot ovat luonnosmaisia hahmotelmia, miltei karikatyyrejä, joiden historiasta tai taustoista ei juuri kerrota. Osa heistä esiintyy kirjassa vain kerran tai pari.

Tälle on hyvä syy: Varjo ja viileys ei lopulta ole kirja ihmisistä. Se on kirja taiteesta. Teos on punnittu ja mietitty puheenvuoro, joka jatkuvasti viittaa toisiin teoksiin, niin aasialaisen elokuvataiteen klassikoihin kuin muihin kirjoihin.

Kirjan yksi luku (nimeltään ”Herra Téon paasausta”) perustuu japanilaisen kirjailijan Junichiro Tanizakin (1886–1965) Varjojen ylistys -teokseen. Tran leikittelee tuon suomeksikin käännetyn kulttikirjan fetisoidulla, jopa rasistisella estetiikka­käsityksellä.

Hän siis keskustelee, pilkkaa ja parodioi vanhaa perinnettä. Se, joka on Varjojen ylistyksensä lukenut, tunnistaa myös, mistä Tranin romaanin nimi on peräisin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien tai Suomen Kuvalehden arvioissa tätä viittausta ei kuitenkaan käsitellä.

Onko tämä yksityiskohdista nillittämistä? Kenties. Vai onko kyseessä esimerkki siitä, miten hyviä valmiuksia Suomessa ylipäätään on arvioida maahanmuuttajataustaisten ihmisten kirjoja?

Yleensä niitä ei kyllä juuri arvioidakaan, jos arviointi tarkoittaa teoksen esteettisen maailman ja viittaussuhteiden purkamista ja kontekstointia. Sen sijaan ne joko vaietaan tai palkitaan. Jos palkitaan, niin silloin on tapana kiitellä erityisesti tarinan ja sen kertojan rohkeutta, vilpittömyyttä ja tunnekylläisyyttä.

Enää ei sentään kehdata sanoa, että niillä nyt vaan on niin hyvä rytmitaju.

Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja, joka ei ole koskaan käynyt niin Pietarsaaressa kuin Vietnamissakaan.

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka, suom. Outi Menna), Teos.
Kommentoi »