Image

Lyytin toinen albumi on varma-askelista popvalssia ihmiselon miinakentällä – Samuli Knuutin kolumni

Lyytin toinen albumi on varma-askelista popvalssia ihmiselon miinakentällä – Samuli Knuutin kolumni
Musiikillisesti Lyytin musiikki sijoittuu hedelmälliselle joutomaalle laulelman ja modernin popmusiikin välille, kirjoittaa Samuli Knuuti
Julkaistu: 1.11.2021

Jos joku tarkastelisi ulkoavaruudesta suomalaista popkenttää – ja miksi ihmeessä ei tarkastelisi? –, hän voisi päätyä harhapäätelmään, että planeetallamme naispuolisilla ihmisillä ei ole sukunimiä lainkaan. Niinpä saattaisi kuvitella, ettei Ellinooran, Sannin, Auroran, Evelinan, Irinan, Maaritin ja monien, monien muiden laulajien sekaan kaivattaisi enää yhtään Lyytiä. Mutta tuolloin olisi toki väärässä.

Lyyti on yhtä kuin Joensuussa varttunut Lydia Lehtola, josta on kirjoitettu paljon myös Jörn Donnerin pojantyttärenä, mutta tässä se ei ole oleellista. Hänen esikoissinglensä Olen matkalla kaatamaan patsaita (2019) ja esikoislevynsä Meitä ei ole kutsuttu (2020) keräsivät ilmestyessään jo jonkin verran huomiota ja olisivat saattaneet kerätä enemmänkin, jos albumia ei olisi julkaistu liki samalla viikolla maailmanlaajuisen viruksen kanssa. Toisaalta taas niiden oli ehkä hyväkin jäädä hieman katveeseen, sillä niissä oli vielä harjoitustyön makua, kun taas juuri ilmestynyt kakkosalbumi Toiveet ja helyt (2021) tuntuu ensimmäiseltä vakaalta askelelta suomalaisen popin maailmaan.

Tämä siitäkin huolimatta, että Lyytin musiikilla tuntuu olevan kovin vähän tekemistä 2020-luvun nykypopin kanssa, poissa ovat elektroniset rytmit ja sellainen chick lit -henkinen ikearealismi, jossa niin usein suomalaisten nuorten naisten odotetaan kirjoittavan itseironisia lauluja, joissa deittiapplikaatioiden nimille etsitään hiki hatussa riimejä. Lyytin laadukkaille teksteille löytää helpommin verrokkeja Aila Meriluodon ja Eeva Kilven kaltaisista viime vuosisadan naisrunoilijoista, joiden runoissa elämää usein peilattiin ympärillä kaiken aikaa tapahtuvaan luontoon. Vaikutteita voi löytää myös 1970-luvun laululiikkeestä, vaikka debyyttisinglen poliittisuus pitkälti osoittautuikin vääräksi johtolangaksi. Vaikka Lyyti kantaa keulakuvansa nimeä ja kappaleet ovat kaikki Lydia Lehtolan kirjoittamia, sitä voi albumimuodossa pitää yhtyeenä, jossa soittajien panos kuuluu oleellisena musiikillisessa ilmaisussa.

Toisaalta sitten avauskappaleen Vuosi­sadan sydänsuru melkein ensimmäiset säkeet osoittavat myös Lyytin tiivistämisen taidon: ”Oon nähnyt sinusta kaksi unta ja kummassakin heräsin jyrkänteen reunalta” on yhtä lailla täynnä merkitystä ja iloa kuin The Smithsin ”I dreamt about you last night / and fell out of bed twice”.

Musiikillisesti Lyytin musiikki sijoittuu hedelmälliselle joutomaalle laulelman ja modernin popmusiikin välille. Iskelmäksi se on liian arvonsa tuntevaa ja helppoja tunteita karttavaa, taiderockiksi taas se on poikkeuksellisen viatonta, sillä se ei vilpittömyydessään oleta, että kuulijalle olisivat valmiiksi tuttuja kaikki lajityypin klassikkolevyt ja oikeat referenssipointit. Usein pianomelodioiden varaan rakennetuissa kappaleissa Lyytin laulun hetkittäinen epävireisyys tuntuu sekin tietoiselta mausteelta – aivan kuin New Orderin elektronisissa sinfonioissa aivan oleellista on se, ettei Bernard Sumner oikeastaan osaa laulaa.

Albumissa on myös viehättävää koti­kutoisen tuntuista mahtipontisuutta. Esimerkiksi suuren balladin Karkauspäivän jouset tuovat mieleen suuren maailman kamaripoppareiden, kuten The Divine Comedyn ja Tindersticksin, varhaisimmat teokset, joissa brittipojat etsivät klassisesta musiikista ja laulelmasta helpon mahtipontisuuden sijasta jonkinlaista popmusiikkia edeltänyttä kaunista arvokkuutta.

Toiveet ja helyt on striimausajan vaatimuksiin sopivan tiivis albumi, vain kahdeksan varsinaista kappaletta ja vajaat 37 minuuttia, mutta lainkaan typistetyltä se ei vaikuta. Sen kohokohtiin kuuluvat muun muassa Puhalla ja toivo, joka kertoo vuonna 1944 Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan pudonneesta neuvostopommista, ja Kivi, jonka heitit, joka tuo mieleen porilaiskummajaisen Eleanoora Rosenholmin makaaberit poptarinat.

Jos esikoislevyn teemana olisi ulkopuolisuus, kakkosalbumin kattavaksi aiheeksi voisi pikemminkin ajatella kuulumisen: luontoon, omaan kehoon, koko siihen tunteiden ja olosuhteiden kummallisuuksia heijastavaan kokonaisuuteen, jota myös ihmiselämäksi kutsutaan. Jo nimessä Toiveet ja helyt tiivistyy, mitä me kuulijat hyvältä popmusiikilta odotamme: jotakin kouraisevaa ja sydämeenkäypää, ja jotakin mikä kiiltää kivasti.

Samuli Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jolle menneisyys on vieras maa kummallisine tapoineen, siksi nuoren popmuusikonkin on hyvä joskus sinne matkata.

Kommentoi »