Image

Luota mustaan hevoseen



Luota mustaan hevoseen

Parhaat suomalaiset vientielokuvat ovat pimeitä, kipeitä ja rohkeita, kuten Armomurhaaja, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Teksti Kalle Kinnunen
Kuvat Anja Reponen

Armomurhaaja ei kuulosta tyypilliseltä kulttuurivientituotteelta. Elokuva kertoo Veijo-nimisestä miehestä, joka lopettaa sairaita lemmikkieläimiä ja vihaa pitäjän ihmisiä. Matti Onnismaan näyttelemä murjottaja rakastuu naiseen, jolla on masokistisia taipumuksia. Lopulta Veijo ottaa väkivalloin yhteen syrjäseudun uusnatsien kanssa.

Armomurhaaja on tosiaan komedia, vaikka jo alkumetreillä otetaan hengiltä söpöjä kissoja ja koiria. Ei tämä nyt ihan mitään Muumeja tai muuta maailmojasyleilevää vientisuklaata ole, ei.

Katsoin elokuvaa hämmennyksen ja ilon vallassa. Onnismaan lakoninen maalaiskostaja, ajankohtaiset junttinatsit ja K-X-P:n soundtrackin eteerinen electronica ovat posketon yhdistelmä.

Niin vain kävi, että Armomurhaaja on saanut myös maailmalla varsin hyvän vastaanoton. Se sattuu olemaan jännittävä, puoleensavetävä ja tarinastaan huolimatta empaattinen elokuva, jonka päähenkilö on suuri eläinten ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Kummallisista ideoista syntyy usein parhaita elokuvia.

Lokakuun lopulla Armomurhaajan katsoi Tokion elokuvajuhlien tuomaristo, johon kuuluivat Tommy Lee Jones, elämäkertaelokuvistaan tunnettu ranskalaisohjaaja Martin Provost ja Kiinan suosituimpiin kuuluva näyttelijä Zhao Wei. He palkitsivat Armomurhaajan parhaasta käsikirjoituksesta. Palkinto on mainio osoitus siitä, mihin usko omaan ideaan voi viedä, vaikka idea olisi kumma.

Toisaalta se ei ole valtava yllätys, sillä Armomurhaaja oli jo saanut Toronton elokuvafestivaaleilla paraatipaikan. Kanadassakaan sitä ei siis lokeroitu pohjoismaisen elokuvan esityssarjaan tai genre-elokuvien sarjaan, vaan nimenomaan kärkiporukkaan.

Hyvä suoritus leffalta, joka kuvattiin parissa viikossa reilun 300 000 euron budjetilla, neljäsosalla siitä, millä kotimaiset elokuvat yleensä.

Kaikki eivät voi tehdä elokuviaan kuten Teemu Nikki ja Jani Pösö. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nikki ja tuottaja-käsikirjoittaja Pösö eivät ole suunnitelleet juttuja, joille on varma yleisö, tai etsineet pitkään rahoitusta, jotta tuotannolliset resurssit olisivat vertailukelposia Tom of Finlandin tai Tuntemattoman sotilaan kaltaisten Suomi 100 -juttujen kanssa.

Suomalaisen elokuvan kansainvälistymisen ihanin piirre on hulluus, joka ei tarkoita sauna- ja kossueksotiikkaa.

En minäkään olisi matkan varrella uskonut, että Rare Exportsista tulee niin hyvä kuin siitä tuli. Ja kukapa olisi ainakaan paria vuotta ennen ensi-iltaa ajatellut, että Iron Skystä tulee kansainvälinen ilmiö. Riemun aihetta on siinäkin, että ideatasolla tyhmältä kuulostanut teinintappokauhupläjäys Bodom osoittautui huolellisesti hiotuksi slasher-lajityypin edustajaksi.

Nikki ja Pösö ovat yrittäneet ennenkin. 3 Simoa ja televisiosarjaan perustuva Lovemilla olivat ilahduttavalla tavalla pingottamattomia elokuvia, joista vielä puuttui se viimeinen sisällöllinen rutistus. Armomurhaajassa asiat menivät nappiin.

Pitää olla koukkuja, pitää olla puheenaiheita. Tämän sanomisessa taiteesta ei ole mitään alentuvaa. Aki Kaurismäenkin elokuvissa koukku on koko huikean omanlaisensa ilmaisu. Armomurhaajan toteavassa tyylissä on jotain perverssillä tavalla kaurismäkeläistä – ehkä siis nimenomaan suomalaista. Jopa mikkeliläistä supersankarileffaa Rendeliä on myyty teatterilevitykseen kehitysmaissa. Armomurhaaja muuten tuntuu valovuosia sitä savolaisemmalta, ehkä juuri rentoutensa vuoksi.

Toki tilausta on myös isolle elokuvaviennille. Rare Exportsin tekijät jatkoivat Big Gamella, suomalaistuotannolla jossa näytteli Samuel L. Jackson, Jim Broadbent ja muita kovan sarjan nimiä. Tom of Finland tehtiin kansainvälisenä yhteistuotantona ja saatiin valkokankaille lukuisissa maissa, vaikka suksee ei ollut ihan sitä mitä piti. Myös Tuntematon sotilas leviää Suomen ulkopuolelle.

Varsinaiset läpimurrot ovat kuitenkin syntyneet rohkeudesta tehdä juttuja, joita maabrändi- ja kulttuurivientikomiteat eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää, ennen kuin ne on ymmärretty sopivissa piireissä maailmalla.

Tämän ketjun kärjessä on ollut Hymyilevä mies, elokuva nyrkkeilijästä, joka halusi hävitä. Armomurhaaja on hyvin erinäköinen juttu, mutta ytimessään samaa puuta: elokuva rakastamisen vaikeudesta. Suuret teemat ovat ikuisia, resursseihin katsomatta.

Julkaistu: 28.12.2017