Suomen luonto on yksipuolistunut tehometsätalouden, soiden ojitusten ja vesistöjen perkaamisen vuoksi. Ennallistamalla pyritään palauttamaan luonnonsuojelualueilla metsien ja soiden alkuperäinen monimuotoisuus ja ohjaamaan niitä kohti luonnontilaa. Keinoina käytetään muiden muassa suo-ojien tukkimista, metsän polttoa ja lahopuun lisäämistä.

Tulevaisuudessa ennallistamisen tarve vähenee sitä mukaa, kun ennallistettu metsä alkaa itse luoda harvinaistuneille ja uhanalaisille eliöille näiden tarvitsemia elin­ympäristöjä.

Luonnonsuojelualueitamme on ennallistettu 1980-luvulta saakka. Ensin palautettiin ojitettuja rämesoita luonnontilaan, sitten ennallistettiin korpisoita, metsiä, puroja ja lähteitä.

Metsästä nousee sakea savupatsas, kun tuli nuolee puunrunkoja. Rätisee, kuumuus hohkaa kauas. Kohta metsä roihuaa palomerenä. Humina yltyy, ja kun korvaava ilma syöksyy liekkeihin, syntyy voimakas tuuli.

Kulo on sytytetty tarkoituksella monipuolistamaan metsää ja tuottamaan hiiltynyttä puuta ja lahopuuta monien uhanalaistuneiden eliöiden tarpeisiin.

Miehet kiertävät paloaluetta ja pitävät sen ympärille edellisenä vuonna hakatun palokujan märkänä, jotta tuli ei pääse karkuun. Vesi ruiskuaa letkuista kovalla paineella.

Liekit hiipuvat, ja mustasta maasta nousee savua ja höyryä. Puiden rungot ovat hiiltyneet aavemaisen mustiksi.

Palon tuoksu leviää kauas, ja se houkuttelee paikalle vaateliaita, palanutta puuta tarvitsevia hyönteislajeja, joista monet ovat uhanalaisia. Ne lentävät savua kohti pitkiäkin matkoja. Ensimmäiset saapuvat kuloalueelle savun vielä noustessa maasta.

Kulokauniainen havaitsee erittäin herkillä aistimillaan metsäpalon savun ja lämmön jo kaukaa. Sen keskijalkojen tyvellä on erityiset kuoppaelimet lämmön aistimiseen, ja tuntosarvillaan se havaitsee palavista puista vapautuvien yhdisteiden hyvinkin pienet pitoisuudet useiden kilometrien päästä.

Palaneessa metsässä saattaa havaita myös puolitoistasenttisen kovakuoriaisen, kaskikeijun. Se on hyvin harvinainen ja uhanalainen koko Euroopan unionin alueella. Suomessa sitä on löydetty palaneista koivuista vain muutamasta paikasta.

Puista ensimmäisenä kulon mustaamaan maahan kasvaa koivu. Osa maan alla suojassa olleista koivunjuurista selviää hengissä, ja ne alkavat heti kasvattaa vesoja. Kulotus vapauttaa ravinteita, ja maa alkaa vihertää nopeasti.

Huhtakurjenpolvi on kasvi, jonka siemenet itävät vasta voimakkaan lämpökäsittelyn jälkeen. Satunnaisia kukkia saattaa nähdä nuotionpohjilla, hakkuaukioilla ja joutomailla, mutta palopaikalle saattaa nousta hyvinkin runsas, violettikukkainen kasvusto.

Ennen tehokasta metsäpalovalvontaa tuli oli tärkeä metsän uudistaja. Metsät paloivat epäsäännöllisin väliajoin. Siten syntyi eri-ikäisiä metsiä sekä runsaasti palanutta ja lahoavaa puuta. Se lisäsi metsien lajistoa.

Nykyisin metsäpalot sammutetaan heti. Kuloista riippuvaiset eläin- ja kasvilajit ovatkin harvinaistuneet ja käyneet uhanlaisiksi.

Noin kaksi kolmannesta Suomen maapinta-alasta on metsiä, ja niistä lähes kaikki ovat talouskäytössä. Ihminen on vaikuttanut metsiin jo pitkään kaskeamalla ja tervaa polttamalla, mutta vasta sotien jälkeen alkoi tehometsätalous. Se on muuttanut metsiämme entisestäänkin.

Varsinkin Etelä-Suomessa iäkkäitä, yli 140-vuotiaita metsiä on hyvin niukasti, vain alle kaksi prosenttia, ja ne sijaitsevat lähes kaikki suojelualueilla.

Suojelualueiden metsät ovat olleet monesti valtaosin metsätalouskäytössä. Ne saattavat olla tasaikäisiä, yhden puulajin metsiä. Metsätalous on muutenkin yksipuolistanut metsäympäristöjä, ja metsät ovat eristyneet toisistaan eli pirstoutuneet. Metsäautotiet halkovat metsiä muutaman kilometrin välein, ja teiden määrä on parin vuosikymmenen aikana kolminkertaistunut.

Uhanalaisista eliöistä lähes puolet elää ensisijaisesti metsissä. Varsinkin lehdoissa, vanhoissa kangasmetsissä, harjumetsissä, hakamailla ja paloalueilla on runsaasti uhanalaisia lajeja.

Lahopuut ovat monipuolisen metsän mitta, mutta suomalaisissa metsissä monille eliöille arvokasta lahoa ei ole juuri lainkaan.

Metsässä pitäisi olla monen kokoisia lahoavia puita sekä pystyssä että maapuina. Luonnontilaisissa metsissämme lahopuuta on 20–120 kuutiota hehtaarilla, mutta Etelä-Suomen talousmetsissä keskimäärin vain kaksi kuutiota hehtaarilla eli äärimmäisen vähän. Suojelualueillakin lahopuuta on vain keskimäärin 7,5 kuutiota.

Ennallistettavassa metsässä pystyyn lahoavia puita voidaan tuottaa kaulaamalla koivuja ja kuusia, mäntyjä vaurioitetaan hakkaamalla kirveellä juuren niskaan lovet. Myrskytuhoja jäljitellään kaatamalla kaivinkoneella puita maapuiksi.

Metsästä kantautuu suuren koneen ääni. Kaivinkoneen kauha haukkaa maata ja siirtää sen ojan tukkeeksi. Hiljalleen oja katoaa näkyvistä, ja veden ja lietteen valuminen metsäjärveen loppuu. Metsälle ojitettu entinen suo alkaa palautua hitaasti luonnontilaan.

Toisaalla moottorisaha laulaa ja mänty kaatuu kohahtaen. Maisema alkaa hiljalleen muistuttaa muutaman vuosikymmenen takaista maisemaa, avosuota. Puut kaadetaan, sillä ne haihduttavat runsaasti vettä ja osaltaan kuivattavat entistä suota. Puiden poistaminen palauttaa suon avonaisen luonteen.

Suomi on paitsi metsämaa, myös suomaa. Alun perin kolmannes pinta-alastamme oli soita, ja niiden eliöstö oli Euroopan monimuotoisinta suoluontoa. Ojittamalla on tuhottu jo yli puolet Suomen soista, ja monet suoluontotyypit ja niiden eliölajit ovat käyneet uhanalaisiksi. Varsinkin eteläisessä Suomessa suot ovat vähissä.

Ojitetulla suolla vedenpinta laskee, ja turve kuivuu ja alkaa maatua. Suokasvit eivät enää menesty, ja metsäkasvit valtaavat niiden elinpaikat. Entisestä suosta tulee pehmeäpohjaista kangasmetsää.

Suojelualueilla soita on ryhdytty ennallistamaan. Ojat tukkimalla suolle palautetaan sen oma vesitalous. Suon pinta vettyy, ja palanneet suokasvit alkavat taas tuottaa turvetta. Ennallistaminen voi kestää useita vuosikymmeniä.

Suomessa oli ennallistettu vuoden 2005 loppuun mennessä noin 6 000 hehtaaria metsiä ja 14 000 hehtaaria soita. Metsähallituksen tavoitteena on ennallistaa kaikki suojelualueiden suot, yhteensä noin 50 000 hehtaaria.