Apu

Lukuisat yksittäistapaukset



Lukuisat yksittäistapaukset

Jukka Relander yritti etsiä syitä perhesurmiin, mutta turhaan. Tapauksia ei voi ymmärtää.
Teksti Apu-toimitus

Iltapäivälehden kuvassa näkyy punainen lato, joka töllöttää pihan perällä Pomarkussa, Porin ja Kankaanpään puolivälissä. Harmaa pihatie halkoo heinikkoa etualalla, ja sen poikki kulkee arkisen näköinen sinivalkoinen nauha: poliisin eristämä alue. Isä on juuri ampunut kolme lastaan ja itsensä.

Yksittäistapaukset ovat yhtäkkiä yleistyneet, vaikka yhteistä syytä ei ole.

Ulospäin surmaajat ja heidän perheensä näyttävät tavallisilta suomalaisilta. On koulutettua ja kouluttamatonta, maalaista ja kaupunkilaista. Surmat eivät ole edes alueellisesti keskittyneitä, vaan lippuja on vedetty puolitankoon pitkin maata. Näitä ei selitetä Nokian nousuilla ja laskuilla.

Välineet vaihtelevat. On joukkomurhaajien suosimaa kakskakkosta, on teräasetta, tulipaloa ja tukehduttamista. Yhteistä on se, että ulkopuoliset eivät arvanneet mitään, ovat ällistyneitä ja järkyttyneitä. "Perhe tuntui ihan normaalilta", sanotaan aina.

Me vain kysymme, että miksi.

llmiö olisi helppo paketoida, jos jokainen perhesurmaaja asuisi betonilähiössä ja olisi pitkäaikaistyötön alkoholisti tai edes äkillisesti tyhjän päälle pudonnut, irtisanottu ja hyllytetty duunari, joka reagoi uuteen tilanteeseen ryyppämällä ja rähjäämällä, kunnes lopulta kilahtaa kunnolla.

Mutta ei. Pomarkussa viljeltiin maata ja asuttiin isovanhempien kanssa samassa pihapiirissä. Alkoholia ei juuri juotu, ja kun lapset pomppivat trampoliinilla, isä juoksi kyläyhdistysten kokouksissa.

Asetelma ei tunnu tyypilliseltä. Ja miten se voisikaan tuntua, sillä tyypillistä asetelmaa ei ole. Huhtikuussa tekniikan tohtori tappoi vaimonsa ja lapsensa Helsingissä. Asunto sijaitsi Bulevardilla, hyvätuloinen perhe oli tuttu näky läheisissä puistoissa, joissa käytiin iltakävelyillä.

Laajasalon perhesurma oli näennäisessä tavallisuudessaan poikkeus säännöstä: miehelle oli yritetty järjestää päihdehoitoa vielä samana päivänä, mutta sen perheen elämä päättyi virkakoneiston kitkaan. Ei ollut lähetettä. Sekin oli poikkeuksellista, että Laajasalon tekijä jäi itse henkiin. Näin kävi myös Tyrnävällä, kun isä poltti lapsensa mutta selvisi itse vakavilla vammoilla.

Yleensähän nämä ovat itsemurhia, joissa viedään muutkin mukana. Niinkuin Varkaudessa, jossa isä löytyi kuolleena tapettuaan ensin vaimonsa ja 8-vuotiaan poikansa teräaseella. Tai Ikaalisissa, jossa sama toistui ampumalla. Poika oli 14.

Syitä kyllä etsitään, mutta yritykset jäävät tiedon puutteessa pinnallisiksi.

On työttömyyttä, eron uhkaa, keski-ikää, ylisuorittamista, aliselviytymistä, talouden taakkaa ja kasautuneita paineita. Tukea tarjoavat lähiyhteisöt ovat hajonneet, eikä yhteiskunnalta saa kuin pillereitä, jos puristaa pahasti. Ja miehethän nyt ovat muutenkin väkivaltaisia.

Johtopäätökset riippuvatkin lähinnä tapahtumia tulkitsevan omista yhteiskunnallisista tavoitteista. Pitäisi tiukentaa aselakeja, lisätä mielenterveyspalveluita ja parantaa arvokasvatusta. Yhteiskuntaan pitäisi ripotella yleismaustetta nimeltä yhteisöllisyys. Tämä on poliitikkojen suosikki, se kun ei maksa mitään.

Syyt kumoavat toisensa, kattavaa kehikkoa ei löydy. Emmehän itse asiassa halua edes tietää, mitä todella on tapahtunut: äiti makaa verissään lattialla, isä ampuu tytärtä ja poika odottaa vuoroaan. Kauhun määrää ei voi käsittää.

Pysähdytään vielä tähän: kauhistuttavimpia ovat juuri viimeiset hetket. Kun toinen vanhemmista riehuu aseen kanssa, maailma romahtaa laukaus laukaukselta tai isku iskulta, kunnes lopulta kaikki on pimeää. Tuota filminpätkää ei vain haluaisi katsoa mielessään loppuun saakka.

Asiantuntijan mukaan ei edes pitäisi. "Surmaajan tilanteeseen ei saisi eläytyä. Sen tyyppinen uutisointi voi olla ilmiötä ruokkivaa", sanoo surmia mediassa tutkinut Minna Nikunen Helsingin Sanomien haastattelussa.

Ei siihen voikaan eläytyä. Itse teko on keltaisen lehdistön rakastama sokki: ihmiset järkyttyvät, kauhistelevat, päivittelevät – ja ostavat irtonumeroita. Illalla klikataan vielä netistä uusimmat.

Näin jatkuu vielä hetken. Perhesurma elää mediassa muutaman päivän. Isä vahvistuu tekijäksi, verho vedetään eteen. Juttu kuolee vanhuuttaan vajassa viikossa. Tarina päättyy tähän. Aina.

Viimeisissä otsikoissa kerrotaan, että "motiivi on edelleen arvoitus". Sellaiseksi jääkin. Perhesurmaaja ei jätä itsemurhaviestejä, sillä itse surma on hänen viestinsä. Perhesurmista ei myöskään jää todistajia. Tai jos jää, he ovat henkisesti liian heikoilla avaamaan tragediaa ulkopuolisille. Eloonjääneet tekijät eivät itsekään osaa selittää tekojaan.

Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri kytkee perhesurmat osaksi uutta joukkosurmailmiötä. Itsemurhien osuus on laskussa, nyt ammutaan muita. Väkivalta suuntautuu ulos – tai ainakin siihen laajennettuun itseen, joka koostuu tutuista tai kavereista.

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kannattaa myös copycat-teoriaa. Ja kai siinä jotain on. Näitä tulee ryppäinä. Edellinen aalto oli 2008, uusin on vielä päällä. Silloin, kun ihmisellä on pahin mahdollinen olo, mennään autopilotti päällä ja olemassaoleva käyttäytymismalli voi tarjota virikkeen.

Nykyisellään uutisointi kuitenkin vain lisää outoutta, ja itse ilmiön kiehtovuutta. Juuri mysteeri vetää puoleensa. Se, ettei näitä voi selittää.

Jos taustalta löytyvät henkiset romahdukset, mielenterveyden heilahtelut, mahdollinen aiempi väkivalta, vireillä olevat eroprosessit tai talouden syöksyt tulisivat paremmin esiin, mysteerit voisivat vähän murtua.

Ehkä. Sillä voihan olla, että useimpia näistä tapauksista ei vain voi ymmärtää. Sikäli tutkijan huoli on turha.

Poliisin sinivalkoinen nauha kiertää tapahtumapaikkaa. Vaikka hennon muovin leikkaisi hetkessä, eriste on pysyvä. Vastauksia ei tule.

Jukka Relander

Julkaistu: 26.6.2012