Apu

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 3

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 3

Pyysimme Avun lukijoita kertomaan omin sanoin sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodesta 1918.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Punakaartilaiset teloittivat Lempyyllä

Helmikuussa 1918 Suonenjoella Lempyyn kylässä tapahtui punaisten tekemänä kolmoisryöstömurha, johon paikallisen ammattiyhdistysmiehen masinoimana kerättiin kolmisenkymmentä punakaartilaista lähialueilta ja Leppävirralta asti.  Aamulla punakaartilaiset saartoivat Kuopion-Suonenjoentien ja Leppävirrantien risteyskohdan läheisyydessä olleen kievari-maatilan ja tunkeutuivat päärakennukseen.

Sisältä kaartilaiset veivät kaksi nuorta yöpymässä ollutta miestä pihalle, jossa teloittivat nämä. Kievarin ja talon isäntä Sikanen, suojeluskuntalainen, kieltäytyi poistumasta omasta kodistaan ja tuli surmatuksi porstuassa perheensä silmien edessä. Kyseessä ei ollut sotatoimi, koska oltiin kaukana rintamalinjoista.

Veritöiden jälkeen punakaartilaiset varastivat tilan hevosen, löytämänsä arvoesineet ja tuhat silloista markkaa rahaa.

Ryöstön primus motorit tuomittiin sodan jälkeen oikeudessa kuolemaan ja heidät teloitettiin välittömästi Suonenjoen hautausmaalla.. Osa ilmeisesti pakkovärvätyistä nuorista miehistä tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin, joihin muun muassa Lempyyllä asuvat murhatun Sikasen sukulaiset hakivat armahdusta.

Tapio Mäkinen

Isä keräsi ruumiita kasoiksi

Minun isäni, Oskari Nieminen (1896-1979) osallistui myös nuoruudessaan 1917  kapina-taisteluihin Tampereen seudulla. Hän kertoi aikanaan tämän tapahtuman meille lapsille.

Heitä oli ollut neljä miestä Pispalan rinteillä passissa. Kyllästyneenä ja väsyneenä Oskari sanoi kavereilleen, että minä lähden kuitenkin kotio. Hän lähti kotiinpäin ja kotiin, Ylöjärven Pohjankylän Keskiselle, hänellä oli n. 30 kilometrin matka. Punainen nauha käsivarressaan hän lähti. Kun pimeys ja yö alkoi kotimatkalla yllättää, hän poikkesi matkallaan pieneen pirttiin, mistä kysyi yösijaa. Talon emäntä oli hyvin vastahakoinen ja sanoi, että omalla vastuullas saat mennä saunaan yöksi. Mutta emäntä varoitti isää, että älä tupakoi äläkä käytä tulitikkuja, että ei näy valoja.

Isäni kertoi olleensa niin väsynyt, että nukahti heti oikaistuaan saunan maalattialle. Hän nukkui erittäin sikeästi pois väsymystään aamuun asti. Emäntä tuli aamulla herättämään ja sanoi, että nyt olet valkoisten puolella. Armeija oli mennyt tästä paikasta yli yön aikana kohti Ruovettä. Emäntä neuvoi isää ottamaan pois punaisen nauhan käsivarrestaan ja hukkaamaan sen.

Kaikesta huolimatta isä suuntasi kotiin päin Pohjankylään, jättäen reppunsa ja kiväärinsä Ylöjärven Teivaalan metsään piiloon kuusen juurelle. Oskari - isä tuli kotiin päin metsiä pitkin niin pitkään, että vasta Mutalassa, lähes Pohjankylässä asti, hän uskalsi ylittää maantien. Ja tuli nuoren vaimonsa luokse kotiin.

Seuraavana aamuna oli sitten karu totuus edessä, kun kaksi santarmia pyssyt olalla tulivat hevosella hakemaan isää. Ensimmäinen kysymys isälle oli, että missä ovat pyssy ja reppu. Isä-Oskari vastasi, että tuolle ne ovat, Teivaalan kankaalla yhden kuusen juurella. Jos niitä ei ole kukaan vienyt.

Lähtivät sitten kaikin sitä tarkistamaan, ja siellä ne olivat edelleen. Kuusen juurella.

Oletettavasti isäni rehellisyys pelasti sillä hetkellä hänen henkensä. Mutta karkumatkasta tuli isälleni rangaistukseksi ehdonalainen rangaistus.

Maataloissa isälleni tarjottiin erilaisia maataloustöitä, nälkäpalkalla. Joka ilta isän piti ilmoittautua, ettei ollut karannut.

Jonkin ajan kuluttua muitakin ehdonalaisia henkilöitä, myös isäni, vietiin Ylöjärven ja Tampereen tien varsille keräämään taisteluissa kuolleita ruumiita ja hevosia kasoiksi. Mistä ne sitten vietiin haudattaviksi. Tämä työ oli hyvin raskasta ja epämiellyttävää hommaa. Haju oli kuvottava ja ruumiiden siirto kasoihin olikin tehtävä rautakoukuin. Sota on aina ollut raakaa.

Myös isäni naapurin, Tahlon, vanhin poika Kustaa, joutui 17- vuotiaana mukaan toimintaan. Hän joutui viemään hevosella kiväärikuormaa rekeen tarkasti peiteltynä Ylöjärveltä Ruovedelle.

Kymmeniä vuosia myöhemmin, kun Kustaa jälleen tuli käymään kotipaikallaan, hän näki sen samaisen, vanhan, hevosreen laatikon vanhan aitan alla. Liikuttuneena Kustaa siinä sanoi, että jospa tuo reen laatikko tietäisi, mitä kaikkea nuori mies ajatteli istuessaan asekuorman laidalla matkalla Ruovedelle.

Myös edesmennyt aviomieheni Lauri, Kustaan nuorempi veli, kertoi katselleessaan nelivuotiaana poikasena kotipihasta aikuisten kanssa, kun kuularuiskuja meni maantiellä kohti Kurua ja Ruovettä. Se oli pelottavaa ja jäi pienen pojan mieleen.

Nämä pelkistetyt kertomukset ovat vain joitain tapahtumia sisällissodan ajoilta.

Nämä tapahtumat kirjoitti muistiin Oskarin tytär Kyllikki Tahlo, Ylöjärven Mutalasta. Puhtaaksi kirjoitti ja kertomuksen lähettämisessä avusti Kyllikin tytär Marketta Tahlo-Tiittanen.

Marketta Tahlo-Tiittanen

Rentta-Helekan kokemukset

Äitini Helga syntyi Kemissä syksyllä 1906 vähävaraiseen perheeseen, jossa oli jo neljä lasta, yksi kuoli Helgan ollessa kaksivuotias. Nuorempia sisaruksia tuli vielä neljä ja heistäkin nuorin, kansalaissodan kauhut kokenut Eeva Maria kuoli neljävuotiaana kesällä 1919.

Perheen isä oli rautatieläinen, tapaturmaisesti jalkansa menettänyt ja siksi kivuliasta elämää viettänyt Jussi. Kipuja lievitettiin alkoholilla, ainakin sitä meni paljon. Räyhäävä Jussi poliisin vesikelkassa matkalla selviämisputkaan ei ollut harvinainen näky perheen asuinkulmilla Kemin laitamilla.

Äitini äiti, Anna-Loviisa, kävi ”piikomassa”, pesi pyykkiä, teki kaikkea mitä osasi perheen hengissä pitämiseksi. Ahkeruus ei aina riittänyt vaan lasten oli käytävä kerjuulla. Se ei ollut kovin tuottoisaa. Äitini kertoi kuitenkin monesta hyvänolon tunteesta kun joku hyvä emäntä antoi jopa kokonaisen leivän. Se vietiin heti kotiin kaikille jaettavaksi.  Aina ei kerjuullekaan voinut lähteä kun ei ollut vaatteita.

Helgasta tuli työteliäs, itsenäinen ja pärjäävä työläisnainen mutta katkeruuttaan siitä ettei saanut käydä koulua hän ei pystynyt peittelemään. Hän sai käydä vain kuusi luokkaa kansakoulua: ei ollut vaatteita. ”Rentta-Heleka, Rentta-Heleka”, kuului parempiosaisten lasten pilkallinen huuto useinkin äitini korviin.

Vuoden 1918 tapahtumista on jäänyt mieleen äitini kertomuksista vaikeimpana nälkä, nälkä ja nälkä, koska muusta en ymmärtänyt mitään. Enhän voinut sitäkään oikeasti ymmärtää miltä tuntuu ”kun nälkä on niin hirviä (hirveä Kemin murteella) että silimissä sumeni”.  Kaikki syötiin mikä vain saatiin kurkusta alas. Kerrankin kun perhe oli piileksinyt ”lahtareita” päiväkausia ilman ruokaa ja juomaa niin ajankulun helpottamiseksi keksittiin mm. pyydystää hiiriä. Vaikeaa se oli, eihän sitä ruokaa ollut hiirillekään. Sitten kerran onnisti ja saalis paistettiin ja syötiin.

Kertoi äitini tapahtumista muutakin. Tosin en muista muuta kuin ”kaheksantoistavuonna”. Suljin korvani, en tahtonut kuulla vaikka olisin ymmärtänytkin. Jälkeenpäin olen miettinyt että ”näläkäajat” saattoivat vaikuttaa nuoren naisen kehitykseen. Kuukautiset hän kertoi saaneensa vasta 18-vuotiaana. Mietin myös vanhimman sisareni puutteellista hammasrivistöä; liekö sekin näläkäajan seurausta, vaikka Helga oli jo kahdenkymmenen kolmen hänet saadessaan.

Anna-Loviisa II

Punaiset tuhosivat kateuttaan kotitalon 

Isäni kotitalo ja muutkin rakennukset samasta pienestä hämäläisestä kylästä poltettiin punaisten toimesta 1918, isäni oli silloin 5-vuotias. Yksi aitta jäi, mutta mitäpä sinne olisikaan enää ollut laittamista. Siis asuintalot, navetat, riihet tavallisesta maalaiskylästä.

Se, että punaiset ovat kärsineet vankileireillä nälkää ja kuolleetkin nälkään ei ole meidän perheellemme koskaan ollut mikään puheenaihe. Tuhosivat kateuttaan mahdollisuudet viljellä ja tuottaa itselle ja muille ruokaa tuossa kylässä. Varmaan lukuisissa muissakin maalaiskylissä, näin ajattelen itse.

Totesin asian kyseisen kunnan historiasta 1990-luvulla, kotona meillä ei ole koskaan puhuttu työläisistä eikä noista järjettömistä käänteistä mitä 1918 ja 1939-45 sodat ovat aiheuttaneet milloin omien, milloin itänaapurin punaisten toimesta. Isäni ei koskaan edes maininnut, että kaksi setääni kuoli jatkosodassa, eivät liioin isoäitini, tätini tai nuoremmat setäni. Turhaa voivotella, ihmiset ovat mitä ovat ja varsinkin vähän vähemmällä järjellä varustetut. Näin ajattelen itse.

Kunnan historian kertomaa

Rahan takia punaisiin

Pappani liittyi punaisiin vain siksi, että se oli rahallisesti parempi vaihtoehto. Lopulta hän joutui vankileirille Tampereelle. Hän ei koskaan muistellut noita aikoja, ei ainakaan meidän lastenlasten kuullen.

Nimetön

Eräs kotiinpaluu

Elettiin marraskuun loppua vuonna 1923. Oli todellinen koiranilma, päivä oli pimentynyt illaksi ja satoi kaatamalla. Eräs lapsista huomasi, että kotiteillä oli joku tulossa tuulessa ja sateessa. Kuka, ketään ei tiedetty odottaa. Lopulta kuultiin ulko-oven kolahtavan ja keittiön ovi avautui aikaillen. Syntyi hetken aavemainen hiljaisuus, kaikki ikään kuin olivat tuokion hengittämättä. Sehän, sehän oli isä. Ilo oli suunnaton, isä oli tullut kotiin. Vain nuorin poika, joka oli syntynyt isän vangitseminen jälkeen, oli ihmeissään. Hän katseli äidin hameenhelmojen turvasta surkean näköistä tulijaa. Tuoko olisi kaivattu isä?

Tämä kotiintulija oli mylläri Kalle Henrik Vuorinen (1876 -1948), minun isoisäni. Tämän, mitä tässä kerron, olen kuullut äidiltäni, joka tuolloin oli 13-vuotias, tädiltäni ja isoäiditäni. Lisäksi minulla on kaikki isoisäni oikeusasiakirjat.

Isoisäni oli punavanki. Hän oli ensin Hennalassa kokoamisleirillä, jonkin aikaa Santahaminassa ja yli viisi vuotta Tammisaaressa pakkotyölaitoksessa. Asiakirjojen mukaan hänet tuomitsi elinkautiseen valtiorikosoikeus, joka myöhemmin lyhensi tuomion 18 vuodeksi. Tuomio lyheni vielä 8 vuodeksi.

Tuomion tukena oli Oripään suojeluskunnan esikunnan antamat tiedot. Kyseisen paperin oli allekirjoittanut kolme henkilöä. Tuon syytelista lukeminen on todella pysäyttävää ja jopa järkyttävää. Siinä ei ole nimetty ainuttakaan todistajaa, viitataan vain, että tarvittaessa löytyy. Äitini mukaan isoisä ei ole voinut työnsä vuoksi olla mukana niissä.

Totta oli, että hän oli työväenyhdistyksen jäsen, mutta syytösten mukaan hän oli johtohenkilö ja osallisena kaikkeen mahdolliseen. Kuitenkin päivät hän käytti myllyä sen osakkaille (kuului sopimukseen) ja öisin jauhoi muille saaden siitä palkkansa. Isoäitini mukaan ainoa, joka oli osallisena näihin syytösten tekoihin, oli perheen hevonen, jonka punaiset olivat jo liikehdinnän alkaessa takavarikoineet. Yhtään pahaa sanaa en kuullut kenenkään sanovan isoisästäni - missä olivat todistajat?

Isoisä anoi neljän vuoden jälkeen armahdusta, mutta sama suojeluskunnan johto eväsi anomuksen, pitäen häntä vaarallisena. Viiden vuoden pakkotyövuoden jälkeen isoisäni vapautui 19. marraskuuta 1923.

Lapset olivat innoissaan, mitä olisi isän paketeissa? Paperit avattiin ja hämmästys oli suuri. Siellä oli näet suuri taulu, joka kuvasi taloa, jossa perhe asui. Taulun oli maalannut toinen vanki J. E. Wallinkoski. Hänen perheensä oli asunut talossa ennen kapinaa, mutta muuttanut Yläneelle. Hän oli maalannut muistista talon öljyväreillä kankaalle. Ei ole aavistustakaan, miten hän oli saanut maalaustarvikkeita vankilaan. Isoäitini mukaan hän oli tunnettu käsityöläinen ja taiteellinen. Ehkäpä vankilan henkilökunta käytti hänen taitojaan ja toimitti hänelle tarvikkeita. Tästä taulusta tuli tärkeä perheelleni. Lisäksi isä toi tytöille puisen korurasian ja pojille kynäpenaalin, joka oli itseasiassa salalokero.

Alussa isän poissa ollessa oli perhe sukulaisten ja tuttavien armoilla. Häätö myllystä oli pantu toimeen melkein välittömästi isoisän pidätyksen jälkeen, huolimatta siitä, että isoäiti oli raskaana ja lapsia oli ennestään kolme. Veljiensä avulla isoäiti osti talon, jonka maapohja oli torppa. Siihen kuuluvia päivätöitä tekivät isoäiti, veljensä ja vähitellen myös lapset. Isän palattua - todella sairaana - tilanne hiukan parani. Isoisän oli ilmoittauduttava joka kuukausi kolmen vuoden ajan paikalliselle poliisille. Tämän jälkeen, hiukan toivuttuaan, hän oli vuosia kirvesmiehenä rakentamassa Turkua.

Isoisäni kohtalo oli onnekas, sillä moni teloitettiin jo Hennalassa. Tammisaaressa nähtiin nälkää, kulkutaudit tappoivat vankeja. Varsinkin alussa siellä ammuttiin joukoittain vankeja. Kotiin palattuaan hän ei osallistunut poliittiseen toimintaan, paitsi kerran ennen sotiamme, kun suojeluskunnan edustajia tuli kovistamaan, että tullaan ampumaan, jos talossa ei ole Suomen lippua näkyvällä paikalla. Isoisä oli sanonut, ettei ko. lippua ole ja sillä siisti. Eivät tulleet ampumaan.

Isoisäni lapset eivät koskaan unohtaneet epämääräisiin syytöksiin perustuvaa tuomiota, häätöä kodista, toisten silmätikkuna olemista. Mielestäni he olivat ylpeitä siitä, että olivat perheenä selvinneet. Toinen enoistani koki vielä sotilaanakin epäluuloa - voiko punikin pojalle uskoa aseita, jospa se ampuikin omia. Hän palasi sodasta urhoollisuusmitaleja taskussaan.

Minäkin olen ylpeä kaikesta tästä, jonka olen saanut kertoa teille. Eipä ole vuosien varrella juuri kysyjiä ollut ja nyt kun kysellään, ei ole elossa ketään niistä, jotka tuon kurjuuden kokivat.

Minut on yllättänyt ja jopa pelästyttänyt se tunteiden voima, jonka olen kirjoittaessani kokenut. Olisiko kuitenkin pitänyt totella isoäitiä olla pöyhimättä paskakasaa? Mutta, kun mietin sitä, että minun jälkeeni ei ole ketään muistelijaa, antanee hän anteeksi tämän "pöyhimisen". Sillä aina, kun on tullut puhe tuosta ajasta, en ole kätkenyt taustaani - enkä kätke.

Kalle Vuorisen tyttärentytär Riitta

Isoisän kohtaloa ei isäni antanut anteeksi

Isäni isä, Juho Oskar Ojala, syntynyt 1.6.1879. Asui Eurajoella isänäitini ja viiden lapsen kanssa, joista nuorin oli syntynyt vuonna 1918. Kirkonkirjoissa on hänen kohdallaan merkintä "Arpa numero 15", joka tarkoitti joutumista sisällissotaan. Arpajaiset, joissa kukaan ei voittanut…

Vaikka kuinka olisi ollut rauhaa rakastava, eikä poliittisesti aktiivinen ihminen, niin pakko oli lähteä "veljessotaan". Mitkä on mahtaneet olla hänen ajatuksensa, 39-vuotiaana miehenä.

Kirkonkirjoista löytyy myös merkintä "kadonnut kapinassa", mikä johtui siitä, että tietoa hänen kuolemastaan ei tullut ilmeisesti kenellekään Eurajoella. Mummu kuulemma elätti toivoa hänen paluustaan vuosia. Lopulta 20.8.1940 rj.k.o julisti Juho Oskarin kuolleeksi ja kuolinpäiväksi oli määrätty 1.1.1922. Minä löysin tiedon vasta 2000-luvulla, sattumalta Sotasurmat-sivustolta. Siellä lukee Juho Oskarin henkilötiedot, oli ollut puuseppä, murhattu ampumalla, Hollola 1918.

Hän oli työläistaustastaan johtuen punaisten puolella, joten valkoiset hänet tappoivat. Haudattiin ilmeisesti joukkohautaan Lahdessa.  Isäni oli silloin 5-vuotias ja isoäiti jäi siis yksinhuoltajaksi viiden lapsen kanssa, pieneen torppaan, mistä vuokra piti maksaa taksvärkkinä talolliselle. Hänellä ei ollut muuta tuloa, kuin mitä talolliselle tehdyistä maataloustöistä sai ja se ei ollut paljon. Niinpä lapsilla oli aina kova nälkä, kun ruoka ei riittänyt. Isä kertoi, että läheisen talon ystävällinen emäntä antoi hänelle joskus maitoa ja pullaa, kun kävi sääliksi pientä poikaa.

Lopulta isoäidin piti tehdä raskas päätös, vanhin poika lähetettiin ruokapalkalla pikkurengiksi mummolaan Laitilaan ja isäni joutui 9-vuotiaana metsätöihin. Isä oli juuri aloittanut kolmannen luokan koulussa, mutta se piti jättää kesken. Metsätyöt olivat ylivoimaisen raskaita heiveröiselle pikkupojalle, mutta sitkeästi hän ajoi hevosella tukkeja ja kulki kävellen monen kilometrin työmatkat. Ensimmäinen palkka tuli vihdoin ja poika kiikutti sen iloisena ja ylpeänä äidilleen. Äiti käytti rahat ruokaan ja maksoi tutuille heiltä lainaamiaan rahoja takaisin. Pojalle itselleen ei jäänyt kolikkoakaan, mutta sisu kasvoi.

Muutaman vuoden kuluttua isoäiti tutustui tulevaan mieheensä ja he avioituivat ja saivat vielä kaksi yhteistä lasta. Mies oli hyväluonteinen, otti jopa toisen lapset "nimelleen" ja elämä alkoi olla vähän helpompaa. Perhe muutti Eurajoelta Rauman maalaiskuntaan ja osti sieltä itselleen oman torpan. Minun isäni meni rippikouluun ja töihin läheiseen taloon rengiksi. Sitten tapasi äitini, mutta joutui myös sotimaan oman sotansa, vuosina 1939-44. Selvisi hengissä, avioitui äidin kanssa, rakensi rintamamiestalon ja minä synnyin. Kaikki oli hyvin, Suomi eli kasvukautta ja vaurastui.

Lapsuudesta muistan isäni ikävöineen omaa isäänsä, vaikkei häntä muistanutkaan, eikä yhtään valokuvaa edes ole jäljellä. Isä oli myös katkera omasta lapsuudestaan, kun koulu jäi kesken, mutta onneksi ehti oppia lukemaan ja laskemaan. Eikä siitä mielestäni haittaa ollut aikuisena, koska isä pärjäsi hyvin elämässä ja teki töitä ahkerasti. Hänestä tuli puuseppä isänsä tavoin ja kirvesmiehen töitä teki koko ikänsä. Hän myös luki paljon vapaa-aikanaan.

Kun minä opiskelin koulussa historiaa ja yhteiskuntaoppia, kyselin isältä hänen mielipiteitään. Politiikasta hän sanoi, että "porvaria minusta ei koskaan tule, kun valkoiset tappoivat isän ja sitä en niille anna anteeksi".

Isän veli asui loppuikänsä siellä Laitilassa. Hän oli kuulemma mustasukkainen muulle perheelle, joka sai elää yhdessä, kun hänet lähetettiin pois.

Eija

Otto ja Anna Wilhelmiina Pasanen, Karisalmi 1918

Yksi naapureistamme ilmiantoi Karisalmella punaisia pelastaakseen oman nahkansa. Näin meille on kerrottu.

Ilmiannetut olivat Otto Pasanen, ammuttu Viipurissa tai Karisalmella 1918 (ei löydy vielä Suomen sotasurmat 1914-1922 tiedostosta), Matti Pasanen, 28 v. ammuttu Viipurissa toukokuussa 16.6.1918 (Löytyy Suomen sotasurmatiedostosta, kuolintapa: mestattu) ja Konsta Niemi s. 1.1.1874 murhattu Karisalmella 3.5.1918.

Sukulaiseni kertoivat, etteivät tapetut olleet punaisia, vaan tavallisia työmiehiä. Tästä ei ole täyttä varmuutta.

Karisalmella kuulusteltava upotettiin avantoon hiuksista roikottaen. Tökittiin

pistimillä, kun kiristettiin tietoja muista kylän punikeista. Matti Pasasta kuulusteltiin, mutta häntä ei tapettu vielä avantoon. Muiden kohtaloista en tiedä.

Karisalmen ökyisännät hakivat isoisäni kotoaan. Mökissä hänellä oli vaimo ja lapset. Yksivuotiastakin osoitettiin aseella ja sanottiin että kyllä tuo pieninkin punikki (1,5 v) pitäisi tappaa.

Lapset kuitenkin säästettiin, koska yksi ökyisännistä sanoi, ettei me lapsiin kajota. Yhtään lasta ei myöskään tapettu Karisalmella.

Vanhimman pojan, 11-vuotiaan, käskettiin soutaa isänsä ampumispaikalle järven toiselle puolelle. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin.

Äiti, mummomme, sekosi täysin puolison ampumisen jälkeen. Hän aikoi hukuttautua järveen lapsineen. Äiti seisoi veneessä keskellä järveä, huusi "miten mie raukka teiät elätän, hukutan meiät kaikki". Lapset itkivät hysteerisinä veneessä. Huusivat hädissään äidilleen "älkää äiti tehkö tätä".

Kaikki viisi lasta vietiin Raivolan lastenkotiin useaksi vuodeksi. Isäni kertoi tästä päivää ennen kuolemaansa – aikaisemmin hän ei halunnut puhua noista kipeistä asioista mitään.

Sitä ei tiedetä, kuinka kauan lapset olivat Raivolassa, ehkä noin 8-9 vuotta. Vanhin tytär kuoli Raivolan lastenkodissa 16 vuotiaana. Vanhimmalle pojalle tuli lastenkodissa ikävä kotiin. Hän lähti kävellen Raivolasta rataa pitkin Karisalmelle. Matkalla hän yöpyi ladoissa.

Kun poika tuli kotiin, äidillään oli kädessä peltiämpäri ja sianruuan hämmennyskeppi. Äiti

alkoi hakata peltiämpäriä kepillä ja huusi: "Mää sie takasii mist tulitkii, ei miull oo varraa elättää teit nahkapäähaukkoi". 

Usean vuoden jälkeen neljä lasta palautettiin pieneen mökkiin äidin luo.

Äidinrakkaus oli karissut ja äiti ja lapset olivat vieraantuneet toisistaan. Hän teetätti lapsilla paljon töitä, kuten siihen aikaan oli tapana.

Myöhemmin ampumiskäskyn antaneen miehen tytär meni naimisiin mummomme veljen pojan kanssa. Pojan isä ja isän siskot eivät olleet häissä.

Toipuminen näistä vuoden 1918 tapahtumista alkoi kotiseutumatkoilla Karisalmelle kahden serkun kanssa vasta 75 vuotta myöhemmin.

Marja Leena ja Sirpa  

Lue myös:

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 1

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 2

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 4

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 5

Julkaistu: 4.1.2018