Apu

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 2



Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 2

Pyysimme Avun lukijoita kertomaan omin sanoin sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodesta 1918.
Teksti Apu-toimitus

Vaari pelasti Mannerheimin venäläisten santarmien käsistä Tampereen asemalla 18.1.1918

Valkoisen puolen vasta valittu ylipäällikkö Mannerheim matkusti väärennetyllä kauppias Gustav Malmbergin nimellä yöpikajunalla Helsingistä Vaasaan alkaakseen johtaa ylipäällikkönä valkoista armeijaa.

Matka meinasi keskeytyä jo Tampereella, kun venäläiset santarmit, kolmen miehen ryhmä, tarkastivat siihen aikaan, keitä junissa matkusti. He tulivat 1. luokan vaunuosastoon. Mannerheim torkkui ja kysyi unenpöpperössä sotilaiden venäläisten asepukujen vuoksi venäjäksi, mitä he halusivat. Tämä riitti herättämään epäilyt, kuinka hän osasi venäjää. Mannerheimin vastaus, että hän on pietarsaarelainen kauppias ja osaa useita kieliä, ei tyydyttänyt sotilaita. Mannerheim sai käskyn seurata esikuntaan. Silloin paikalle tuli asemamies, joka kierteli vaunuissa mm. kerätäkseen matkustajien jättämiä Helsingin lehtiä luettavaksi. Mannerheim käski asemamiehen hakemaan asemapäällikön selvittämään tilannetta. Asemapäällikkö ei ollut yöllä asemalla ja hänen sijaistaan junanlähettäjänä toiminut vaarini, äitini isä, Eino Lähteenmäki (1889 – 1978) tuli selvittämään asiaa. Vaarini osasi venäjää ja keskusteli Mannerheimin ja venäläisten kanssa ja sanoi tähän tapaan: ”Miksi te turhaan rettelöitte, matkustajan passihan on kunnossa. Junan pitää päästä lähtemään, että aikataulusta ei myöhästytä”. Silloin yksi venäläinen myönsi jurosti: ”Hyvä on, annetaan olla”. Samassa juna vihelsi ja lähti kohti Vaasaa ja santarmit poistuivat junasta.

Tapaus muistui vaarini mieleen hänen lukiessaan Mannerheimin muistelmia joululomien aikana 1951 minun kotonani Kajaanissa, että hän on juuri se neuvokas nuorukainen, josta Mannerheim puhuu muistelmissaan. Tapaus oli jäänyt mieleen mm. siksi, että junanlähettäjä joutui menemään vaunuun sisälle ani harvoin. Mannerheim itse ei saanut tietää, kuka hänet pelasti Tampereen asemalla. Vaarini Eino Lähteenmäki palkittiin 4.6.1952 Mannerheimin pelastamisesta 1. luokan vapaudenristillä miekkoineen keltaisessa nauhassa. Tampereen asemalle rakennuksen sisäpuolelle seinään on kiinnitetty reliefi kertomaan tapauksesta. Nuoruudessaan juuri tähän aikaan vaarini oli töissä rautateillä. Pääosan elämästään hän toimi matematiikan opettajana ja pitkään mm. Tampereen klassillisen lyseon rehtorina.

On tietysti sattuma, että vaarini joutui tekemisiin yllättäen Mannerheimin kanssa. Liikkeellä oli ollut kylläkin huhuja, että tärkeitä henkilöitä matkustaa lähiaikoina Helsingistä Pohjanmaalle. Oli kyllä luultu, että he käyttävät turvallisempia ja hiljaisempia reittejä kuin pääyhteyttä Pohjanmaan rataa Tampereen kautta. Mutta kun tilanne tuli kohdalle osasi Eikka, oppilaiden antama lempinimi, toimia määrätietoisesti ja itsevarmasti. Kyseessä on sisänsä pieni asia mutta maamme historian kannalta iso asia. Jos venäläisille olisi selvinnyt Mannerheimin todellinen henkilöllisyys, olisi Mannerheimin henki ollut vaarassa ja Suomen historia kirjoitettu melkoisesti toisin. Jopa väärennettyjen henkilöllisyyspaperien käytöstä olisi silloisen sotatilan vallitessa voinut seurata kuolemantuomio.

Vaarini perhettä vapaussota koski myös siten, että hänen isänsä Vesilahden poliisin Juho Erland Lähteenmäen, punaiset, kaksi miestä, pidättivät hänen kodistaan Vesilahdessa ja lähtivät kuljettamaan häntä kuulusteluihin Tampereelle. Matkalla Tampereelle punaiset saattajat ampuivat Lähteenmäen 4.2.1918 Pyhäjärven jäällä Nokian luona ja piilottivat ruumiin rantapensaikkoon. Ruumis löytyi vasta toukokuussa 1918. Murhan syynä ovat olleet poliisin virkatoimet, mm. verojen perintä murhaajilta.

Ohessa kerron (tosin jo moneen kertaan julkisuudessa olleen) tarinan vaarini toiminnasta 18.1.1918 Tampereen asemalla pelastaessaan Mannerheimin venäläisten santarmien käsistä.

Aaro Kemppainen, tyttärenpoika, Kajaani

Isosedän päiväkirjan merkintöjä

Tutustuin isosetääni hänen päiväkirjansa ja vankileiriltä lähetettyjen pahvisten lappujen avulla. Vuonna 1918 hän täytti 20 vuotta. Isosetäni oli torpparin poika. Hän oli uskonnollinen, isänmaallinen, ujo nuorukainen. Hän myös kirjoitti tarinoita, runoja, maalasi tauluja ja piirsi kuvituksia tarinoihinsa sekä haaveili. Toisin sanoen hän oli sen ajan torpparin pojaksi täysin sopimaton.

Työttömyysaikoina torppien pojat hankkivat rahaa metsästämällä pienriistaa ja myymällä nahkoja. Rahat riittivät joskus esim. kirjoihin. Vuoden 1918 alussa elämä oli samanlaista kuin ennenkin. Töitä oli vähän ja lähes kaikesta oli pulaa. Vaatteet olivat kalliita ja kenkiä pystyi ostamaan vain harvoin. I maailmansota oli kurjistanut oloja myös Suomen köyhälistön keskuudessa. Hinnat olivat sodan takia nousseet huimasti ja osaa tuotteista ei saanut edes rahalla. Sokeri oli kortilla ½ kg/kk.

17.3.1917 Venäjällä tapahtui vallankumous. Suomen sortajat oli syösty vallasta ja kaikki Suomelta riistetyt oikeudet oli luvattu palauttaa. Kansa koki, että 21.3.1917 oli Suomen vapauden päivä. Marraskuussa puhkesi taas suurlakko. Maaseudulle ei saatu sanomalehtiä ja siksi ihmiset eivät tienneet mitä muualla tapahtui. Samaan aikaan puuhattiin ns. suojeluskuntia. Jo tuolloin kansaa peloteltiin nimellä Lahtarikaarti.

3.2.1918 päiväkirjassa on tapahtumia: Suomi on julistettu itsenäiseksi ja jo joulun aikaan ulkovallat olivat tunnustaneet itsenäisyytemme. Työväki oli muodostanut Puna- ja järjestyskaarteja. (Taistelut eivät ilmeisesti vielä olleet saavuttaneet seutua.)

18.3. Isosetä oli liittynyt Punaiseen kaartiin ja hän oli ollut yövahtina muutamia tunteja. Vahtiminen ei tuntunut ikävältä, kun tiesi sen olevan oikeuden ja vapauden puolesta. Hän oli saanut kehnon kiväärin, jolla ei saanut osumia samoin kuin hänen omalla metsästyspyssyllään.

Seuraavat lyhennelmät ovat vankileiriltä lähetetyistä viesteistä. Toivo hiipuu ja nälkä vie voimat.

Kouvola 22.5. Terve! Sen pois hommaamisen kanssa on sillä lailla, että täytyy sieltä saada joku talonisäntä tai suojeluskuntalainen takaamaan ja sitten ne syyttömyystodistukset niin sitten täältä voi päästä. A W pääsi sillä tavalla eilen. Eikö joku rupeaisi minua takaamaan, kun kauniisti pyytäisitte. Tietäähän ne minun syyttömyyteni yksityisrikoksiin ja minun luonteeni että en agiteeraa… Kirjoittakaa tänne Esikunnan kautta ne kyllä sensuroidaan siellä… Älkää olko kovin huolissanne vaikka ette saisikaan minua vielä pois ehkä täältä joskus pääsee. Koettakaa sentään parhaanne minä koetan kärsiä... Hauskaa kesää vaan! Hyvästi Alf… (Kesä alkoi kylmänä.)

...Oletteko nyt kylväneet paljon porkkanoita vai onko ollut siementä vähän. Hyvästi Alf.              

Riihimäki 31.5. Hyvät kotiväet! Terveiset täältä Riihimäeltä! Minä näin täällä tuttuni Ö A:n, jonka  pappa on sairashuoneella. Emme tiedä vielä mitään tulevasta kohtalostamme. Täällä kasarmissa on monta tuhatta miestä, ruoka täällä on kehnointa mitä olla saattaa. Pellavan siemenistä keitettyä velliä saa pienen kupillisen päivässä ja vähän silliä, toisinaan saa pienen palan pellavansiemen leipää. Kymmeniä henkiä sairastuu joka päivä. L T:n toivat tänään tänne. Hän kertoi että pappa ja veli ovat olleet siellä jo tutkittavana. Taitavat vainota teitä siellä kovasti... En jaksa mitään töitä enää tehdäkään (suree ettei voi auttaa)... Jos joku sieltä tuodaan tänne, niin lähettäkää pari ruisleipää.

RM 20.6. Hyvät kotiväet! Terveiset Täältä! Kohta on juhannus valon juhla. Täällä se ei ainakaan mikään juhla ole. Minä olen tullut täällä heikoksi koviin töihin. Kylvittekö paljon porkkanoita? Olisitte kylväneet oikein paljon. Kyllä täällä juhannusviilit ja kalasopat mieleen muistuvat. Ehkä niitä joskus vielä saa, jos elää. Wiettäkää hauskaa juhannusta. Hyvästi Alf (kortteja lienee kadonnut)

RM 21.7. Terveiset täältä! Joko olette saaneet kortin jonka kirjoitin ja jossa pyysin evästä lähettämään. Jos olette jo niitä lähettäneet, niin koettakaa hommata uutta lähetystä pian. Olen sairastunut enkä voi syödä näitä ruokia. Jos en pian saa kotoa ruokaa en tiedä kuinka kauan elän. Tulkaa tuomaan. Pyydän että toimitte pian. Lähtekää matkaan heti. Laittakaa sokeria ja teetä, jos kotona vaan on. Tuokaa paljon. Useampia leipiä ja voita tai särvintä. Jotain rasvaista tänne täytyisi saada. Laittakaa oma osoitteenne, että sen voi palauttaa, jos en enää ole vastaanottamassa. Hyvästi!

Isännät eivät puoltaneet isosetäni vapautusta, koska hän oli heidän mielestään huono työmies.

24.8. Isotätini saapui katsomaan veljeään, joka oli kuollut 23.8. Hän pyysi, että saa viedä veljen kotiin. Tähän suostuttiin. Ruumis vietiin junalla Korialle, josta kotiin oli vielä matkaa 30 km.

Miksi isosetää ei lähetetty kotiin kuolemaan. Pappani taas oli hyvä työmies ja siksi vapautui vankileiriltä.

Punakaartilaisen perillinen

Ihmissudet liikkuivat öisin

Kaupungissa tapahtui päivisin ja öisin pelottavia asioita. Ihmissudet liikkuivat öisin. Susien väri oli joko valkoinen tai punainen. Perheissä mielipiteet saattoivat repeytyä: pelko ja viha kävivät sylipainia. Punaiset piilottivat aseita ja valkoiset jahtasivat punaisia, etsittiin laittomia aseita.

Pienessä sisämaan kaupungissa jauhoi tehdas selluloosaa ja paperia, mutta se ei läheskään kaikkia ruokkinut. Työttömyys oli läsnä.

Kaksi mummoani joutuivat elämään kahden värin maailmassa valkoisen ja punaisen. Valkoinen ukkini oli suojuskuntalainen ja toinen, ukkipuoleni oli punaisten kannattaja. Joukko miehiä sai hankittua vanhoja kivääreitä, jotka he piilottivat valkoisilta. Valinta oli tehty, heidät oli merkitty aseiden vuoksi.

Ilmianto paljasti kätkijät, mutta ei kätköpaikkaa. Tuli pidätykset, kuulustelut ja vaatimus hengen säilymisen uhalla paljastaa kätköpaikat. Viisi miestä joutui kuulusteluihin ja vankeuteen. Heistä yksikään ei tunnustanut kätköjä, vaikka heille ilmoitettiin useasti seurauksen olevan teloitus ampuen.

Perheen ainut lapsi 9-vuotias poika sai tietää jäävänsä orvoksi isäpuolestaan, miehestä jota hän piti hyvänä isänä. Mummoni pyysi miestään ilmaisemaan kätköpaikan, mutta sitä hän ei saanut, vaikka lupautui hakemaan aseet piilosta henkilökohtaisesti. Mies oli tehnyt päätöksensä ja pysyi siinä, hän luopui elämästään yhden kiväärin vuoksi. Samoin tekivät neljä muuta miestä, joista yhdellä oli kuusi alaikäistä lasta.

Vapaudessa oleva tuttava teki tahollaan päätöksen ja tarjoutui miehen, jolla oli kuusi alaikäistä lasta, sijaan ammuttavaksi. Valkoiset antoivat luvan vaatimuksellaan, että sama se, kuhan pääluku pysyy samana eli viitenä. Myös vanki suostui vaihtoon. Ja vaihto tehtiin.

Isäni sai käydä hyvästelemässä kasvatusisänsä äidin kanssa. Isä luovutti pojalle taskukellonsa muistoksi. Ei paljon isästä taskukello vain. Olen pitänyt kädessäni tätä kelloa monesti silloin kun oli lapsi ja nyt olen 83-vuotias.

Olen monesti ajatellut, kuinka tämä mies, jolle hyvä ystävä antoi elämän, pystyi elämään normaalia elämää sen jälkeen kun viisi teloitettua miestä astuivat avonaisen haudan ääreen kaupungin hautausmaalla teloitettavaksi. Ampujien jalanpotkut kaatoivat uhrit yhteishautaan, missä he ovat. Muistomerkki kertoo hiljaisena tapahtuneesta, eikä vanha taskukellokaan enää käy.

Kuurankukka

Voikkaan-Kertun muistoja

Kerttu Ronkainen syntyi 1905, suurlakkovuonna Voikkaan tehdaskylässä.  Hän oli vanhempiensa, August Ronkaisen ja Eedla-Marian ainoa lapsi. Kerttu oli isän tyttö.  August oli työmies, joka kuulemma osasi Venäjän kieltä ja toimi silloin tällöin tulkkina työmaalla.

Kerttu oli Suomen itsenäistyessä 12-vuotias lettipäinen tyttö, joka oppi työnteon kotonaan. Sisällissota Suomessa syttyi 26.tammikuuta 1918. Jo tätä ennen olivat punainen työväki ja valkoiset suojelukuntalaiset järjestäytyneet tahoillaan. Kerttu itse vanhempana käytti sisällissodasta nimitystä kapina. Voikkaa oli vireä tehdaskylä, jossa oli paljon työläisiä ja jossa punaiset saivat ylivallan kuten läheisessä Kuusankosken tehdaskylässä ja Kouvolassa, joka oli rautateiden risteysasema. Kouvolassa kokoontui myös pahamaineinen tutkijakomitea, joka langetti valkoisille vastustajille kuolemantuomioita.

Kun huhti-toukokuun vaihteessa punaiset olivat kaikilla rintamilla hävinneet ja vetäytyneet, valkoisten voitto oli varma. Toukokuun alussa Kouvolaan ratsastivat valkoisen armeijan sotilaat ja siitä alkoi punaisten etsintä. Kertun isä oli huhtikuussa otettu punaisten pakkovärväyksessä sotaan vartioimaan tehdaskylän teitä. Hänet vangittiin kuten sadat muut punaiset ja vietiin Kouvolan kasarmille vangiksi.

Kevät alkoi saada tummia sävyjä, kun punaisia tuomittiin kuolemaan ampumalla.

August Ronkainen, Kertun isä ammuttiin ja haudattiin punaisten joukkohautaan. Kertun äiti lakkasi hymyilemästä ja Kerttu muisti vielä lähes 90-vuotiaana miten häntä, isän tyttöä sattui kovasti. Kesällä 1918 punaisten lapset, Kerttukin ystävänsä kanssa joutuivat lähtemään kerjuulle maaseudulle. Jostain taloista lapset saivat leipää, mutta toisista taloista lapset saivat lähteä tyhjin käsin ja haukkumisten kanssa, kertoi Kerttu 90-vuotiaana.

Myöhemmin 1930-luvun alussa Kerttu meni kihloihin Emil Heikkilän kanssa, joka oli joutunut Hennalan vankileirille 17-vuotiaana.  Naimisiin he menivät kyllä vasta 1960-luvulla, koska Emil sattui ottamaan yhden onnettoman viinaryypyn ennen vihkimistä. Kerttu ja Emil saivat kaksi tyttöä 1930-luvulla. Kerttu oli elämänsä aikana Voikkaan tunnetuin ja parhain pyykkäri, jolle tehtaan johtajien vaimot toivat valkeat lakanansa pestäväksi. Tämä 150 cm pituinen laiha nainen työskenteli lisäksi rakennuksilla ja sairaalassa apulaisena. Iltaisin Kerttu toimi Voikkaan työväen teatterissa kuiskaajana.  Voikkaalla Kerttu oli jokapäiväinen näky ison kassinsa kanssa pukeutuneena valkoiseen villatakkiin ja baskeriin. Tämä pienikokoinen työläisnainen oli kova tekemään töitä, rehellinen niin lähimmille ihmisille kuin vieraillekin. Hän eli pitkän elämän ja kuoli 101- vuotiaana terveyskeskuksessa

Anna Filppu

Saksalaiset tunkeutuivat kotikylään

Tammikuun lopussa 1918 Kansanvaltuuskunta julisti maassa vallan punakaarteille.  Kotipitäjäni kunnallislautakunta erotettiin ja tilalle asetettiin uusi vain punakaartilaisista kokoonpantu lautakunta. Omassa kotikylässäni ei perustettu varsinaista punakaartia, sillä työväenyhdistys ja punakaarti haluttiin pitää erillään. Isoisäni oli työväenyhdistyksen jäsen, mutta hän ei halunnut liittyä punakaartiin. Kuitenkin osa kylän miehistä, renkejä, mäkitupalaisia ja torppareita oli liittynyt naapurikylän punakaartiin, jonka esikuntaa oli kirkonkylän lähellä olevassa talossa.

Rintamalinjat olivat alkuvaiheessa hyvin kaukana, mutta punakaartista haettiin kuitenkin jatkuvasti miehiä kaartiin ja rintamalle sekä myös tekemään elintarviketakavarikkoja suurimpiin taloihin.  Myös isoisääni haettiin huhtikuun puolivälissä esikuntaan, vaikka hän kiisti osaavansa käyttää asetta. Hän oli ammatiltaan suutari ja siksi hänet pakotettiin esikuntaan töihin. Kun hän oli ollut kaksi viikkoa yhteen menoon esikunnassa, niin hän vaati päästä ainakin käymään kotonaan, koska vaimo oli juuri synnyttänyt kuudennen lapsensa. Vastahakoisesti hänelle annettiin lupa, mutta mukaan piti ottaa kivääri ja punainen käsivarsinauha. Isoisä oli heti pistänyt nauhan taskuunsa. Kun hän kotimatkallaan saapui tienhaaraan, niin kaksi punaisten vartijaa pysäyttivät hänet, ja käskivät pistää käsivarsinauhan näkyviin ennen kuin päästivät jatkamaan matkaa.

Isoisä huomasi, että joen yli vievä silta oli tuhottu. Hän lähti tulemaan jokivartta pitkin kotikylään ja matkatessaan hän teki päätöksen olla enää palaamatta esikuntaan. Hän heitti mukanaan olleen kiväärin jokeen, koska hän aavisti jo mitä oli tulossa ja kaartin aseesta olisi pelkkää haittaa. 

Vapunaattona 1918 Riihimäen vallanneen saksalaisyksikön etujoukot alkoivat saapua kohti Hämeenlinnaa. Koska sillan kautta ei enää päässyt etenemään, niin yksikkö tuli kiertotietä kotikylääni, jonka lävitse kulki tärkeä maantie kahden pitäjän kirkon välillä. Useiden päivien ajan olivat Varsinais‑Suomesta ja Satakunnasta lähteneet pakolaiset käyttäneet tätä maantietä pyrkimyksenään päästä Venäjälle. Pakolaisten epätoivoisuus sai useinkin raakojakin muotoja, sillä oli aivan yleistä vaatia aseella uhaten tienvierellä olevista taloista ruokaa ja hevosia.

Maantien varrella olevat talot alkoivat piilotella hevosiaan metsäiseen mäkeen aivan kotipihani taakse muutaman sadan metrin päähän tiestä.

Kun saksalainen yksikkö näki liikettä kotipihallani, niin sotilaat uskoivat, että punakaartilaiset odottivat heitä, ja saksalaiset avasivat tulen kohti metsän reunaa ja kotiani. Samanaikaisesti maantiellä oli punaisia pakolaisia, jotka yrittivät päästä tieltä pois aukeaa peltoa pitkin turvaan metsään kuitenkaan onnistumatta.

Isoisän oli juuri aloittamassa syömistä, kun hirsiseinään ja pärekaton läpi alkoi tulla kiväärin luoteja. Vanhemmat ja lapset juoksivat kiireesti metsään suurten kivien taakse turvaan. Nuorin lapsista oli vielä kolmeviikkoinen. Koska mukaan ei ollut tullut kiireessä kuin yksi huopa, niin isoisä lähti pimeän tulleen hiipimään kotiinsa hakemaan lisää vaatteita ja ruokaa, jotta perhe voisi yöpyä metsässä. Kun hän saapui pimeässä mökkiin, niin siellä oli aivan hiljaista. Vapaaksi päästetyt hevoset olivat karanneet metsään. Isoisä ei kuitenkaan uskaltanut hakea perhettään kotiin vaan otti mukaansa päällysvaatteita ja huopia ja palasi metsään, missä koko perhe yöpyi ja palasi kotiin vasta seuraavana päivänä.

Saksalaisyksikkö lopetti tulituksen kun heidän tuleensa ei vastattu. Maantiellä ja pelloilla makasi kuitenkin kuuden miehen ja kahden naisen ruumiit. Nämä olivat olleet pakenemassa Varsinais-Suomesta Venäjälle. Vainajien kohtalona oli joutua haudatuksi santakuoppaan, jonne ruumiit oli vedetty köyden silmukassa hevosten perässä. Vasta seuraavana vuonna talon isännän ja emännän vaatimuksesta vainajat siirrettiin hautausmaalle.

Kylään oli saapunut samana päivänä kaksi oman kylän miestä, jotka olivat karanneet rintamalta. Huomatessaan miehet saksalaiset sotilaat alkoivat ajaa heitä hevosilla takaa. Miesten onnistui kuitenkin päästä juosten metsään ja eksyttää takaa‑ajajat, sillä he tunsivat maaston hyvin. Saksalainen pääjoukko jatkoi matkaansa kohti kirkonkylää. Eräässä mutkassa he näkivät, miten mies ylitti tietä ase selässään. Saksalaiset ottivat miehen kiinni ja teloittivat tämän välittömästi erään riihen seinää vasten ja jatkoivat sitten matkaansa.

Näistä vaikeuksista isoisäni perhe selvisi, mutta nämä järkyttävät tapahtumat ovat edelleen hänen jälkeläistensä muistissa.

Mauri Nieminen

Lue myös:

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 1

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 3

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 4

Lukijat kertovat sukunsa ja lähipiirinsä tarinoita vuodelta 1918, osa 5

Julkaistu: 4.1.2018