Mooses Luode ”punakapinassa”
Mooses Luode oli isoisäni. Hän oli silloin 48-vuotias pientilallinen, sosiaalidemokraatti, sen ajan mittapuun mukaan jo vanha mies. Hän asui Kellokoskella, Uudellamaalla. Hän ei ollut kapinan kannalla, eikä ottanut asetta. Mooses joutui kuitenkin kylän punaiseen järjestyskomiteaan, erotettiin siitä, koska oli rauhaa rakastava.
Siitä huolimatta hänet vangittiin toukokuussa ja hän joutui Viaporiin. Siellä vangit näkivät nälkää, niin Mooseskin. Hän anoi lääkäriltä luvan kerätä voikukkia ja nokkosia, joista hän teki keittoa, lisäten siihen kalanruotoja. Näin hän jotenkuten säilyi hengissä.
Heinäkuussa tuli tuomion päivä. Ja mikä pettymys! Hän sai kuuden vuoden kuritushuonetuomion. Paikallinen oikeus nimittäin jakoi tuomiota, miten sattui. Mooseksella oli sama sukunimi kuin toisella miehellä, joka oli ollut sodassa joku ”plutowan-johtaja” ja syyllistynyt ties vaikka mihin rikoksiin. Asiaa ei tarkistettu ja vaarini tuomittiin toisen miehen rikoksista. Kuultuaan tuomion, vaarini menetti tajuntansa ja jouti sairaalaan. Hän heräsi siellä vasta parin päivän päästä.
Herättyään lakanoiden välissä, hän ihmetteli, missä hän oli. ”Kuollut minä joka tapauksessa olen…. olenko minä helvetissä vai taivaassa… mistä sitä tietää”. Ja niin hän nukahti jälleen syvään uneen.
Sairaalassa hän toipui nopeasti, ryhtyi auttamaan hoitajia arkipäivän askareissa. Häntä haettiin takaisin muiden vankien joukkoon, mutta sairaanhoitajat eivät päästäneet häntä pois. He pitivät Mooseksesta paljon!
Loppuaika vankeudessa menikin melko mukavasti. Hänet vapautettiin viikkoa ennen joulua 1918, kuten muutkin, jotka olivat saaneet kuuden vuoden tuomion.
Tapio Luode
Hevosmiehen, vähän vaimonkin, kertomia muistoja 1918 sodan ajasta
Isäni Kalle Stenbacka oli syntynyt v. 1880 ja oli Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan aikaan lähempänä 40-ikäinen ja jo monenlaista vaihetta nähnyt. Isä oli lähtenyt kotoa jo 6-vuotiaana paimeneksi – sorkkaväen everstiksi – kuten hän itse tapasi sanoa. Koulua isä ei päässyt käymään, hän osasi kyllä lukea mutta ei kirjoittaa. Sitkeällä työllä ja neuvokkuudella hän oli menestynyt elämässään lähtökohtiinsa nähden hyvin; nykyään ehkä sanottaisiin, että Kallella oli yrittäjähenkeä ja sosiaalisen verkostoitumisen taito. 1918 aikaan isä oli torppari, myöhemmin tilallinen Ikaalisissa. Lapsia syntyi kaikkiaan yksitoista kahdesta avioliitosta. Ennen kaikkea muuta isäni oli kuitenkin hevosmies.
Sisällissodan alkaessa kansaa jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Ikaalisissakin miehet käskettiin kokoontumaan määräaikaan kauppalaan. Isäni joutui vuorollaan komission eteen. Kysyttäessä kumman puolelle mies asettuu, isäni oli vastannut: ”En kummankaan. En ota asetta enkä ammu ketään”. Hänelle vastattiin: ”Joudut sitten itse ammuttavaksi”. Isä oli vastannut: ”Jos tästä ei puhumalla selvitä, niin sitten ammutaan. Minulla ei ole kummallakaan puolella sellaista vihollista, jonka ampuisin. Päätökseni pitää”. Silloin komission joukosta oli noussut Ikaalisten eläinlääkäri Eränen ja sanonut: ”Ei sua voi ammuttavaksi pistää. Tule mun kanssa tallille valehteleen”. Siinä hevosmies auttoi toista hevosmiestä.
1918 aikaan vanhempani olivat vielä omilla tahoillaan naimisissa. Äitini Siina oli tuolloin vasta 22-vuotias ja Amerikasta kotiutuneen Julius Ruohosen nuorikko. Heillä oli kauppa Ikaalisten Riitialassa Vääräjoen risteyksessä. Julius ei ottanut osaa kapinaan ja oli muualla; Siina hoiti siis kauppaa ja samassa talossa ollutta kotia yksin. Aika oli levotonta. Kerran kauppaan oli tullut joukko punaisia Parkanon suunnalta ja he esiintyivät uhkailevasti. Joukko kiinnostui lukitusta amerikankirstusta, johon emännällä ei ollut avainta. He väänsivät lukon pistimellä auki ja penkoivat sisällön – ja tyhjensivät kaupan. Näitä ohikulkevien kapinajoukkojen pelottavia vierailuja toistui koko sodan ajan.
1918 sodan aikana isälleni osoitettiin monia tehtäviä. Hän haki ja hoiti hevosia taistelujen jälkeen. Taistelut olivat hevosillekin rankkoja kokemuksia ja monet olivat säikkyjä ja sekaisin. Lisäksi isä auttoi haavoittuneiden sotilaiden kuljettamisessa sidontapaikalle, välillä henkensä uhalla. Mannanmäen taistelussa paarien toisesta päästä oli kaatunut neljä miestä, kun haavoittuneita oli kuljetettu Pyöröniemen Mikkolan talolle sidonta-asemalle. Isä selviytyi loukkaantumatta. Tuttujen miesten haavoittumiset ja kuolevat olivat raskaita kokemuksia.
Tampereen taistelujen jälkeen kaupungissa alkoi pitkäaikainen siivous ja raivaustyö. Ruokatilanne kaupungissa oli huono ja isä kuljetti ruokatarvikkeita perheisiin. Hän lähti aamulla aikaisin Ikaalisista hevoskuorman kanssa Tampereelle ja teki paluumatkan vasta iltamyöhään. Tampereella oli vielä jonkun aikaa venäläisiä kasakoita kasarmeissa. Kerran iltamyöhällä Hämeenkadulla neljä kasakkaa oli hypännyt rattaille, he vaativat leipää ja yrittivät saada isän ajamaan kasarmille. Mutta isä komensikin hevosta ja löi suitsilla selkään. Laukalle hypännyt hevonen nykäisi niin, että kasakat horjahtivat – ja pienellä avustamisella putosivat kadulle. Meteli oli ollut melkoinen kun hevonen laukkasi ja kovapyöräkärryt kolisivat mukulakivikadulla.
Monenlaista tapahtui ennen kuin elämä hiljalleen asettui uomiinsa. Isän ensimmäinen vaimo Mari oli ollut kovilla hoitaessaan lapset ja karjan. Hän sairastui ja kuoli myöhemmin keuhkotautiin. Äidin ensimmäinen mies Julius kuoli pian rauhan tultua. Isä ja äiti kihlautuivat ja menivät nimisiin 30-luvun alussa. Isä sai sodanajan hevosten hoidostaTurun eläinsuojeluyhdistyksen kunniakirjan tunnustuksena kotieläinten lempeästä kohtelusta. Kunniakirja on kehystettynä muistona seinällä tänäkin päivänä.
Katri Järvenpää
Isoisäni ja isäni vuonna 1918
Kirjoitan isoisästäni sekä isästäni. Tiedot perustuvat kuulopuheisiin sekä sukututkimukseen.
Isoisäni oli Efraim Adolf Lehtinen, s. 6.10.1869 Lopella. Muuttanut Nurmiijärvelle ilmeisesti 1890-luvulla. Mennyt naimisiin Maria Juhantyttären Nevarannan kanssa. Ammatti hänellä on ilmeisesti ollut päivämies elikkä renki. Työtä on pääsääntöisesti löytynyt Nurmijärveltä, koska yksi kahdestatoista lapsesta on syntynyt Helsingin pitäjässä.
Osallistunut punakaartiin. On tullut pidätetyksi, viety Suomenlinnaan. Tietämäni mukaan kaksi hänen vanhinta tytärtään veivät isälleen ruokaa Suomenlinnaan, jostain aidan lävitse sitä yrittivät toimittaa. Hän kuoli suolikatarriin 23.6.1918, tiedot Suomen sotasurmat tutkimuksesta. Haudattu Suomenlinnaan ilmeisesti johonkin joukkohautaan. Onkohan Suomenlinnan 1918 haudoista mitään tutkittua tietoa?
On siinä Maria-äidillä ollut tekemistä, kun nuorin lapsista syntyi 16.4.1918. Kuitenkin tästä pojasta tuli yksi Suomen parhaista painonnostajista 1940-luvun lopulla. Vanhin lapsista oli isäni Väinö Efraim s. 7.2.1897, joka osallistui myöskin punakaartiin, tuli pidätetyksi, jossain matkalla Viipuriin vietiin Lahteen Hennalaan. Sieltä kun hän vapautui, piti ilmoittautua kolmen vuoden ajan Nurmijärven nimismiehelle.
Äitini Rauhan kanssa heidät vihittiin avioliittoon 26.12.1922. Ilmeisesti silloin hän oli saanut kansalaisluottamuksen. Lapsia heille syntyi yksi tytär sekä kolme poikaa. Vuonna 1923 ostivat pienehkön maapaikan Numlahdesta, joka oli perustettu 1919. Lisäksi isästäni tuli autoyrittäjä 1931. Hän ei koskaan kertonut, enkä minäkään ymmärtänyt kysellä mitään menneistä asioista.
Poliittisesti hän aktivoitui heti sodan jälkeen, oli Valkjärven koulun johtokunnassa. Yhdessä tärkeässä toiminnassa hän oli mukana 1953-55. Kun Nurmijärven Perttulan kylässä toimi entiset punakaartilaiset. Heidän toimestaan saatiin Ketunnummen teloituspaikalle hautapaasi, joka myöskin siunattiin 3.6.1918, yksi niistä murheellisista paikoista. Nämäkin tiedot sain kun tutkin vanhoja pöytäkirjoja.
Erkki Lehtinen, 83 v, Nurmijärvi
Torppari Nieminen Valkeamäellä
Valkeamäen torppaan tuli määräys, että pitää laittaa punainen lippu katolle. Torpassa asui Juho Nieminen vaimonsa Miinan ja neljän lapsensa kanssa. Punaista kangasta ei ollut muuta kuin Miinan alushame, josta hän ei halunnut luopua. Tytöille kouluun piti olla punaiset rusetit, mutta ei tietenkään sen väristä löytynyt.
Tämä oli vasta alkua. Oli vuoden alku, kun Juholle tuli käsky lähteä kapinaan. Vaimo Miina makasi huonona viimeisen synnytyksen jälkeen. Juho kertoi hakijoille, ettei hän voinut lähteä. Nuorin lapsi oli alle vuoden, vaimo vuoteen omana. Kaiken lisäksi hänellä oli hyvä isäntä Pöllölän kartanossa. Punainen jäsenkirja hänellä on.
Tuli määräys, että jäsenkirja on vietävä Muroleeseen, missä on punaisten päävartio. Oli pakkanen ja lunta kovasti. Ei auttanut muu kuin vanhin lapsista, Eino, joka oli 15 v., laittaa suksilla asialle. Tiet olivat tukossa, jossain korkeintaan reen jälki, matkaa melkein 20 km. Kului päiviä eikä Einoa kuulunut takaisin. Pelättiin jo pahinta. Viimein kuitenkin Eino saapui väsyneenä ja vaiteliaana. Huokaistiin helpotuksesta.
Ei kestänyt kuitenkaan pitkään, kun tuli tieto, että punaisten rintama tulisi tähän Juhon torpan, Valkeamäen kohdalle! Tuli hätä, onneksi lumet olivat sulamassa, odotettiin kevättä.
Kallein omaisuus ompelukone vietiin, Kokkovuoren päällä olevaan latoon. Sitten vaimo, Miina lapsineen vietiin 10 km päässä olevaan Myllykosken taloon. Talo oli metsän keskellä, syrjäisellä paikalla. Sinne mentiin muistakin torpista turvaan. Talon ainoa lehmä jäi Juhon ja poikansa Einon hoidettavaksi Valkeamäkeen.
Oli pelottavaa, odoteltiin koska se päivä tulisi, kun rintama saapuisi. Oli toukokuu ja tieto tuli, että kapina on päättynyt ja ehkä rauha tulisi. Miina lapsineen haettiin kotiin, mutta tuntuiko olo turvalliselta. Pelättiinkö vielä pitkään? Sen tiesivät vain nämä tämän ajan ihmiset.
Juho lunasti myöhemmin Valkeamäen perheelleen. Valkeamäen lunasti sen jälkeen Juhon tytär, Hulda, joka asui talossa melkein 90 v. asti ja eli yli 100-vuotiaaksi.
Tämän kirjoitti äitinsä Huldan kertoman mukaan hänen tyttärensä Eija, jolla on nyt Valkeamäki Jutilan kylässä Teiskossa.
Eija Korhonen, Terälahti
Vanki 3781
”Neljäkymmentä kiloa, sus siunakkoon suoa poika, paljonko sää mahdoit painaa silloin keväällä ennen sinne Hennalaan joutumista?”, parkaisee Aini Jokinen punnittuaan poikansa Anselmin tämän palattua vankileiriltä loppuvuodesta 1918. ”Varmaan semmosen likemmäs seitsemänkymmentä”, toteaa Anselmi ja astuu varoen ja hoippuen alas viljan ja perunoiden punnitsemiseen käytetyltä vaakalta. ”Voi herra isä, tuus ny takasin tupaan ja syö vähän lisää sitä lämmintä keittoa, jottas vahvistut”, siunailee äiti Aini ja lähtee taluttamaan poikaansa Jokisen perheen kotimökkiä kohti.
Anselmi istuutuu varoen tuvan pöydän ääreen ja jää odottamaan pikku-sisko Martan kantamaa keittolautasta. Anselmi ryystää puukauhasta muutaman kerran ja sanoo sitten hiljaisella äänellä: ”Ei oikein ota tuo vatsa vastaan suurempia määriä, täytyy varmaan panna maaten.”
Äiti ja Eino-veli taluttavat kalpean oloisen Anselmin tuvan toiseen reunaan ja auttavat hänet pitkälleen vuoteelle. Katseltuaan hetken tuvan ruskeita kattolautoja Anselmi alkaa vaipua unitilaan. Nyt Anselmi siirtyy tilanteeseen, jossa hän on palaamassa työstä toukokuussa 1918. Hän on lähellä kotiaan, kun tielle astuu kaksi nuorehkoa aseistettua suojeluskuntalaista, joiden vakavasta ilmeestä voi jo arvoilla heidän tarkoitusperiään. Kauempana mäen päällä seisoo hieman iäkkäämmän näköinen mieshenkilö, joka huutaa: ”Ottakaa kiinni se puniikin äpärä!”
Paljon muuta Anselmi ei lyhyen unensa aikana ehdikään näkemään. Anselmi on nyt vaihteeksi hereillä ja nousee varoen istumaan sängyn reunalle. Piirongin päällä on tutun näköisiä kirjekuoria.
Anselmi ojentaa kättään, tarttuu yhteen kirjeistä ja avaa sen lukeakseen omakseen havaitsemaansa käsialaa:
”Lahdesta 10.9.1918
Rakas äiti
Nyt alan vähän kirjoittaa teille. Kiitos paketista jonka sain viime tiistaina, oli 8 leipää ja voita ja perunoita. Kyllä se oli hauskaa kun sain paketin. Laittakaa vaan lisää niitä ruokapaketteja tulemaan. Osoitteeni on sama kuin on ollutkin: vanki numero 3781 ja Hennalan kasarmi numero 3. Kyllä minä olen kaikki paketit saanut ja kyllä se olisi hyvä kun vaan lähettäisitte lisää, se tekee täällä niin hyvää että ette usko ollenkaan. Lähettäkää perunoita ja jauhoja, ne on täällä parhaita ja vähän leipääkin ja voita, kahvia ja sokeria, ohria ja poltatte ja jauhatte, siitä saan keittää kahvia.
Olen vähän sairastanut. Vatsani on ollut kipee ja yskä on ollut jo kauan aikaa. Ei ollut kenkiä, mutta tänä päivänä sain sellaset puukengät. Kyllä minä kenkien puolesta toimeen tulen. Paidan ja liivin minä tarvitsisin, koittakaa te lähettää ne. Kyllä se oli kummaa kun minä tänne jouduin, en minä kotoa olisi lähtenyt kun sen olisin tiennyt. Sen on jumala suonut minullekin. Kyllä meitä on täällä paljon. Täällä on kansakoulun opettajiakin. Tälläkin kasarmilla niitä on kolme ja suurempiakin virkamiehiä. Onko Elo jo suuri poika? Saitteko paljon rukiita ja kuinka perunaa tulee. Kyllä kesä on ollut kaunis vaikka en minä siitä kyllä paljon tiedä.
Älkää minusta surko, kyllä teillä on muutakin suremista. Koittakaa lähettää pakettia vaan niitä minä jään kuitenkin odottamaan. Kyllä mummukin vähän lähettää ja setäkin ja eiköhän Tiltakin. Koittakaa yhtenä hommata. En saanut vieläkään niitä kortteja, jotka on lähetetty, ei täällä tahdo saada korttia mistään, lähettäkää paketissa niitäki. Kyllä minä olen hyvin laiha, ette te usko ollenkaa. Olen monta kertaa luullut jo kuolevani kyllä se on ikävää. Onhan silloin paree kun on paketti, toisesta paketista varastettiin vähän jauhoja. Kyllä minä olen koittanut hyvin säästäjen syödä ja toivonut että uutta tulisi, jään nytki odottaan toista.
Kyllä se on vähän ikävä pyytää mutta täytyy kun on kova nälkä. Kyllä täällä saa nähdä nälkää ettei sitä usko se joka on siellä vapaudessa. Rahaa saa kanssa lähettää 5 mk kerralla, mutta paketit on parempia. Lähettäkää perunoita yksi pussi, 5 kappaa ja jauhoja, 0 kg, leipää ja jotain marjoja. Pankaa perunapussiin joku omena. Sanokaa Tuomisille kyllä se panee.
Eikä muuta kun hyvästi ja voikaa hyvin. Muistakaa minua ja kirjoittakaa kanssa. Antakaa Almankin tämä lukea. Sinulle Alma paljon terveisiä ja koittakaa lähettää pakettia vaan en muuta osaa pyytääkään. Mummulle paljon terveisiä ja voikaa hyvin vaan. Alkää surko minua, kyllä minä sentäs menen kun vaan tekin vähän lähetätte mulle ruokaa. Hyvästi kaikki yhteisesti. Herra olkoon kanssanne hyvin vaan. Selmi”
Tapio Kulmala
Lue myös:
