Mondo

Lukijan matkatarina: Vaarallinen vuoriretki Nepalissa

1


Lukijan matkatarina: Vaarallinen vuoriretki Nepalissa

Johanna Vilola sai huomata, että aina ei ole sama, minkä polun valitsee.
Teksti Johanna Vilola
Kuvat Martta-Kaisa Virta

Olin vaeltamassa Nepalissa kahden reissukaverini, saksalaisen Philipin ja israelilaisen Dafnan kanssa. Kuljimme Annapurna Circuit -reittiä, jonka sanotaan olevan yksi maailman klassikkovaelluksista. Muutaman päivän patikoinnin jälkeen pääreitiltä lähti parin päivän lisävaellus Tilichojärvelle, jonka huhuttiin olevan kaunis kuin mikä.

Dafna kieltäytyi lähtemästä mukaan, sillä hän oli kuullut reitillä olevan kohtia, joissa on maanvyöryn vaara. Minä ja Philip sen sijaan olemme persooniltamme seikkailuhenkisiä, joten pieni vaaran tunne vain lisäsi intoamme.

Lähdimme matkaan. Dafna oli selvästi huolissaan pärjäämisestämme, ja antoi mukaamme reittiohjeistuksen. Se oli ymmärrettävää, sillä Dafna oli porukkamme aivot, ja nyt jäljellä oli vain kaksi koheltajaa.

Luimme Philipin kanssa ohjeet. Niissä kuvattiin kaksi eri reittiä Tilicho Base Campille. Meitä suositeltiin ottamaan alempi reitti, sillä maanvyöryn vaara oli siellä pienempi.

Philip tarttui sanaan ”suositellaan”. Ylempää reittiä ei siis suoraan kielletty. Hän halusi vältellä suuria vaellusporukoita, ja sanoi harkitsevansa ylemmän reitin valitsemista. Sovimme, että molemmat tekisivät reittien risteyskohdassa oman valintansa. Koska Philip oli nopeampi kävelemään kuin minä, tapanamme oli edetä eri tahtiin ja tavata määränpäässä. Hän katosikin pian näkyvistäni.

Kun saavuin reittien risteykseen, näin että yläreitille osoitti kyltti, jossa luki ”no trail” (ei reittiä). Päätös oli selvä. Yläreitin valitseminen olisi tyhmänrohkeaa.

Lähdin patikoimaan alempaa polkua, kunnes saavuin maanvyöryalueelle. Hiekka petti jalkojen alla ja minun oli käveltävä reippaasti, jotten lähtisi valumaan alas rinteeseen. Polku oli onneksi leveä, eikä maa liikkunut vauhdikkaasti, kunhan kävelynopeus oli riittävä. Minun täytyi silti olla koko ajan varuillaan, sillä välillä tuuli nappasi ylhäältä mukaansa kiviä, jotka pomppivat alas hurjaa kyytiä.

Selvisin pitävälle maalle ja saavuin muutaman tunnin kävelyn jälkeen Tilichon leirille. En nähnyt Philipiä ensimmäisellä majatalolla, mikä ihmetytti minua. Kävin kyselemässä myös toisesta majapaikasta, mutta ystäväni ei ollut sielläkään. Etsin häntä vielä kolmannesta majatalosta, mutta Philipiä ei näkynyt.

Rintakehääni alkoi painaa. Oliko ystäväni valinnut yläreitin?

Menin takaisin ensimmäiseen majataloon ja kyselin paikallisilta, millainen yläreitti on. He tekivät kädellään kaulan katkaisua imitoivan liikkeen. Reitti oli tuhoutunut vuoden 2015 maanjäristyksessä eikä sitä ollut turvallista kulkea. Majatalossa työskentelevä nepalilainen poika yritti rauhoitella minua ja sanoi, että ystäväni kyllä tajuaisi kääntyä takaisin.

Tiesin, että Philip ei helpolla tekisi niin. Yritin soittaa hänelle, vaikka se olikin turhaa. Vuoristossa ei ole kenttää.

Nepalilainen poika pyysi minua odottamaan ja sanoi, että mikäli ystävääni ei näkyisi auringonlaskun aikoihin, voisimme soittaa pelastushelikopterin. Odotin tunnin, kunnes en enää pystynyt olemaan paikoillani. Päätin lähteä kävelemään reittiä takaisin. Itkua pidätellen vaelsin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä näin minua kohti tulevan hahmon. Lähdin juoksuun.

Kun olin näköetäisyydellä, tajusin, että kyseessä on Philip. Lyyhistyin maahan ja aloin itkeä. Hän kaatui myös maahan, haukkoi henkeään eikä pystynyt puhumaan.

Kun Philip sai vihdoin ääntä suustaan, hän kertoi kääntyneensä yläreitille. Sen alkuosa oli ollut henkeäsalpaavan kaunis ja hyväkuntoinen. Pikkuhiljaa polku muuttui kuitenkin kapeaksi, kunnes se katosi kokonaan. Maasto oli pikkukiveä, joka petti helposti jalkojen alta.

Philip oli lähtenyt valumaan alaspäin kohti jyrkkää pudotusta ja kauhonut hädissään hiekkaa käsillään, kunnes oli löytänyt kivenlohkareen, johon tarttua. Sen avulla hän oli saanut kammettua itsensä ylös rinteestä. Kun Philip oli taas pitävällä alustalla, hän oli lähtenyt juoksemaan tulosuuntaan, aina tienristeykseen ja alempaa polkua maanvyöryalueen läpi tähän asti.

Ystäväni katsoi minua silmiin. Näin, kuinka onnellinen hän oli siitä, että oli vielä elossa. Myös minä olin silmittömän onnellinen.

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain outoa tai hurjaa, josta haluat kertoa muillekin? Kirjoita tapahtumista noin 4 000 merkin mittainen juttu ja lähetä se osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.

Julkaistu: 2.9.2018