Afrikan ja Etelä-Amerikan muodot tunnistaa mustavalkoisesta mustetyöstä ensin, sen jälkeen katse poimii Australian, mutta Eurooppa puuttuu. Tieto siitä, että graffititaiteilija EGS maalaa kaikissa töissään nimimerkkinsä kolmea kirjainta yhä uudestaan, panee silmät etsimään ja mielen miettimään, kuinka E, G ja S voisivat hahmottua mantereisiin ja meriin niiden välille.

Ajatus kuulostaa suuruudenhullulta, maalata nyt maailmankarttaa omalla taiteiljanimellään. Kuin tarkoituksena ei olisi tehdä itsestään vain maailman napaa, vaan kolonialisoida koko planeetta.

Enemmän väärässä ei voi olla. Sen taustalla, miksi Suomen tunnetuimman graffititaiteilijan työt ovat muutaman viime vuoden aikana murtautuneet taidegallerioihin eri puolilla maailmaa, on näkemys, joka on mieluummin nöyrä kuin imperialistinen.

Haastattelunauhurin toisella puolella istuu juuri päivätöistään tullut nelikymppinen mies Patagonian t-paidassa ja sinisissä farkuissa, mutta ne ovat vain Clark Kentin puku ja solmio. Maailmalle maalipurkkien kanssa lähtee aina EGS, Suomessa hän ei halua paljastaa kasvojaan. EGS on ollut jo pitkään maamme kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalari – siitäkin syystä, että hän on maalannut ulkomailla yli 20 vuotta. Se on tuonut hänelle kansainvälistä yleisöä, mutta yleisö ei ole matkojen tarkoitus. Matkoilla on tarkoitus, joka tekee ymmärrettäväksi kolmesta kirjaimesta tehdyt maailmankartat.

”Koitan tehdä urbaania arkeologiaa”, EGS aloittaa.

”Kun aloin maalata, graffiti edusti mystiikkaa ja löytämistä. Ei ollut street art -applikaatioita, vaan aina oli katsottava kulman taakse, löytyisikö sieltä mitään. Sen taian haluaisin säilyttää, harvassa asiassa enää on mystiikkaa. Siksi maalaus ei ole koskaan se varsinainen teos. Teos on se, että olen löytänyt jotakin, vaikka vanhan rautatietunnelin Kosovosta, maalannut sinne ja dokumentoinut sen valokuvana. Kirjoitan maalauksilla itseni kokoista tarinaa, kiinnitän EGSiä historiaan. Yksi teos on osa 25-vuotiasta tarinaa, sivu matkapäiväkirjasta, jota kirjoitan kolmella kirjaimella. Tässä kaikessa näkyy se, että W. G. Sebald on mun lempikirjailijoita, se ja sen Euroopan vuosisataisen tarinan löytäminen.”

Graffiti on hankala tuotava taidegallerioihin, kuin koittaisi kesyttää valtamerikaloja kultakalamaljaan. Rauhallinen ja harkittu galleriatila on tyystin toinen olosuhde kuin se hektisyys, jossa graffitit on perinteisesti maalattu kaupunkien rosoisille ja vaihteleville pinnoille.

EGSin ura galleriataiteen tekijänä alkoi, kun hän keksi ratkaisun näiden kahden maailman yhteensovittamiseen. Galleriatöissä olisi jatkettava kolmen kirjaimen varioimista, mutta tyylitellysti ja pelkistetysti vain mustalla ja valkoisella. Kun aihe on pysynyt samana, galleriatyöt ovat tuorein luku 25-vuotisessa identiteettiprojektissa. Työt syntyvät työhuoneella, mutta jokaisen taustalla vaikuttavat ne kymmenet tuhannet viivan vedot samoihin kirjaimiin kaupunkien joutomaiden seinillä.

”Traditionaalinen graffiti ei toimi galleriassa, sillä graffiti elää suhteessa tilaan, työn pitää toimia siinä kontekstissa, mihin se on tehty”, EGS sanoo.

”Mulla ei ole koskaan ollut tavoitetta, että haluaisin tehdä paikkoja värikkääksi. Se on ollut aina vähän halveeraava käsitys graffitista. Kun värit loistavat poissaolollaan, töistä nousee se, minkä olen itse nähnyt graffitissa kauniina. Halusin tehdä töitä, jotka voisi nähdä muualla töhrynä, mutta joista tuleekin jotain muuta, kun ne ovat pelkistetyssä ympäristössä varustettuna hintalapulla.”

Helmikuussa näitä töitä oli esillä Australian Sydneyssä, maaliskuussa Amsterdamissa. Valtion taideteostoimikunta taas osti äskettäin kokoelmiinsa yhden kirjaimista E, G ja S muodostuvan kartan. Se on osoitus paitsi siitä, että galleriamaailmaan siirtyminen on onnistunut, myös siitä, että katutaide on Suomessakin pääsemässä kohti asemaa, joka sillä on ollut Keski-Euroopassa jo pitkään.

”Nollatoleranssin takia tämä katutaide gallerioihin -homma tapahtuu täällä kymmenen vuotta myöhemmin kuin muualla Eurooopassa, mutta kun se tabu purkautui, oli sillä valtava vaikutus”, EGS sanoo.

”Meni yksi kesä ja mummot ja polttariporukat oli maalaamassa. Laillisilla maalausseinillä on ollut suurempi merkitys muun kuin graffitin kannalta. Ne ovat nousseet rennon ja kivan kaupungin symboliksi, pohjustaneet tietä Ravintolapäiville ja muulle sen kaltaiselle toiminnalle, joka osoittaa, että hyvän kaupungin voi muokata itse.”