Apu

Löytökoira Nasu on Seela Sellan peili

Löytökoira Nasu on Seela Sellan peili

Seela Sellan tuorein elämäntoveri on löytökoira kreikkalaisesta roskiksesta. – Me olemme sielunkumppaneita, Seela Sella sanoo.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kato nyt, miten samannäköisiä me ollaan! Seela Sella asettaa profiilinsa parivuotiaan löytökoiransa Nasun viereen.

Kultatoffeenvärinen, hoikkasäärinen Nasu suhtautuu vertailuun tyynesti hyväksyen. On vaikea uskoa, että vielä vuosi sitten se oli arka ja säikähtelevä takapihojen kasvatti. Aika eläinrakkaan näyttelijän kodissa on muokannut siitä tasapainoisen aikuisen.

– Mä olen aina tykännyt tämmöisistä pitkänokkaisista koirista. Mutta on meillä samanlaiset luonteetkin. Koira on emäntänsä peili. Olemme toisillemme jaksamisen lähteitä.

Vuodet ovat muokanneet myös Sellaa. Hänen työtahtinsa on yhä kova, mutta hän sanoo rauhoittuneensa sisäisesti vihdoin, 78-vuotiaana.

– Olen nyt eniten oma itseni. En huolehdi pienistä, vaan tähtään energiani tärkeisiin asioihin. Ihan niin kuin Nasu.

”Koira ja hänen henkilökuntansa asuvat täällä”, lukee Sellan ulko-ovessa. Nasu porhaltaa sateesta eteiseen ulkoiluttajansa, Sellan ystävän Tuulan kanssa. Koska näyttelijän työ ei tapahdu virka-aikaan, lemmikin hoitamiseen tarvitaan apuvoimia. Sella on kenties tasaantunut sisäisesti, mutta Nasusta puhuminen innostaa hänet niin, ettei hän malttaisi oikein edes istahtaa.

Nasu puolestaan livahtaa vähin äänin ruokapöydän alle ja paneutuu muina koirina makuulle. Sen periaatteena on: Älä tule minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi sitten, kun olen valmis.

– Oikeastaan Nasulla on useita koteja. Yksi on täällä minun luonani kaupungissa, toinen mökillä, kolmas Tuulan asunnossa ja neljäs tyttäreni Ilanan luona Espoossa.

Sella sanoo olevansa lepsu kasvattaja. Hänellä on löytökoirista pitkä kokemus. Nasua ovat edeltäneet Niisku ja Maksu, jotka molemmat olivat kotoisin Israelista.  Nasun saavuttua Sella osasi antaa sen ensiksi kokeneiden ja asialle omistautuneiden kouluttajien Tanja Karpelan ja Janne Erjolan käsiin.

– Ihailen heidän taitojaan tavattomasti. Opin heiltä paljon, muun muassa sen, ettei koiraa saa katsoa silmiin.

Nasu asui viikon kouluttajiensa hoitolassa ja palasi takaisin tasapainoisempana. Tavaroita se on eroahdistukseensa nirhannyt vain kohtuullisesti: parit crocsit ja sandaalit, puhelimen laturin, silmälasit ja koristetyynyn vetoketjun pään.

Vetoketjun päätä varten tarvittiin röntgenlääkärin lausunto, muttei sentään kirurgin veistä. Loraus risiiniöljyä muonan joukkoon riitti puhdistamaan ahmatin vatsan.

Nasulla on vahtikoiran ja paimenkoiran temperamentti. Sen saalistusvietti saattaa herätä, kun polkupyöräilijä painelee ohitse. Pelkotilanteessa se jähmettyy. Arkaa koiraa ei saisi koskaan rankaista, eikä Sellasta rankaisijaksi olisikaan.

Matka Kreikasta Suomeen ja ympäristönvaihdos laukaisi Nasussa stressin. Se ilmeni ihoon pesiytyneenä sikaripunkkina.

– Kun rodussa on mukana collieta, sikaripunkki voi viedä koiran jopa koomaan. Niinpä Nasua pestiin koko kesä erikoissampoolla ja turkkia hoidettiin huolella.

Jos Nasu osaisi puhua, se varmasti ylistäisi elämäänsä: Kyllä tämä syntymämaan kotiolot voittaa. Koiralle annettiin omistajarekisteriin nimeksi Lucky. Onnenpekka se onkin. Nasuksi sen risti Sellan tyttärenpoika Joonatan.

Nasu saa Hollannista asti tilattuna hypoallergisille ja herkkävatsaisille koirille tarkoitettua erikoisruokaa.

– Ankkafileetäkin lautasella on silloin tällöin, Sella hymähtää.

Nasun muonan sekaan sekoitetaan tilkka sveitsiläistä rasvahappovalmistetta. Sella käyttää itsekin sitä vahvistaakseen muistiaan, sillä se on näyttelijälle välttämätön työkalu.

– Myös filmitähti Judi Dench syö tätä. Hän on yhä skarppi, pudottelee repliikkejä napakasti ja on säilyttänyt komedian tajunsa, Sella kehaisee.

– Ties miten fiksuja ja nuoria meistä Nasun kanssa vielä tulee.

Sella kertoo suuresti ihailevansa Judi Denchiä, muun muassa Bond-leffoissa näytellyttä kahdeksankymppistä kollegaansa. Kotimaassa ikätoverit alkavat näyttämöllä olla vähissä.

– Lisäkseni Eila Roine ja Anja Pohjola jaksavat vielä. Näyttelijän työ on fyysistä, sillä siinä on mukana koko kroppa. Toisaalta monet naiset tekevät töitä tämän ikäisiksi, jos eivät ansiotyössä, niin toimivat omaishoitajina tai hoitavat lapsenlapsia. Näyttelijän työhön kiinnitetään huomiota siksi, koska muistilta vaaditaan niin paljon. Minulla sekä pää että jalat ovat toistaiseksi pelanneet. Mutta sen verran täytyy olla itsekritiikkiä, ettei mene näyttämölle, kun ei enää mitään tajua.

Näyttelijän kropassa pitää olla ilmaisuvalmius eli sen pitää pysyä elävänä.

– Nasun kanssa on pakko lähteä liikkeelle.

Ei Sella silti omaa terveydentilaansa yliarvioi.

– Minulla on Menieren tauti, kilpirauhasen vajaatoiminta, korkea kolesteroli, iskias ja trombosytoosi, eli liikaa verihiutaleita.  Eikö siinä ole jo vanhuuden vaivoja kylliksi? Vain korkea verenpaine puuttuu. Kenties siitä saan kiittää Nasun antamaa koiraterapiaa. Käyn lääkärin tutkimuksissa parin kuukauden välein. ”Otaksää näitä pillereitä niin kuin on määrätty?” lääkäri kysyy. ”Otan mää, jos muistan”, vastaan.

Sellalla on uskottu henkilääkäri Timo Talas, jolle hän voi soittaa vaikka keskellä yötä:

– Mulla on huomenna näytös eikä ääntä, nyt kortisonia ja äkkiä!

Kuumeisena esiintyminen on jokaiselle näyttelijälle tuttua. Katsojille ei haluta tuottaa pettymystä omalla sairastumisella.

– Ainakin me kuvittelemme, että poisjäänti näytöksestä olisi katsojalle pettymys, Sella naurahtaa.

– Meillä vanhoilla näyttelijöillä on etunamme Kaarlo Marjasen aikainen puheopetus. Siksi olen selvinnyt ilman äänihuulten kyhmyjä. Näyttelijä saattaa käyttää ääntään väärin huutamalla ja silloin äänihuulet ovat vaarassa.

Sella kertoo kuulonsa toisessa korvassa heikentyneen kuluneen vuoden aikana. Hän saa kohta käyttöönsä kuulolaitteen.

– Pahin vaivojen aiheuttaja on stressi ja varsinkin se, jos suurentelee pienistä asioista isoja.

Tumma suklaa ja tilkka punaviiniä tekevät hyvää pimeänä iltana. Sellan kalenteri on avoimena pöydällä. Se on merkintöjä mustanaan. Kansallisteatterin Vanja-eno on täyttänyt syksyä. Marraskuussa alkavat Michael Baranin kirjoittaman Aamun harjoitukset. Näytelmä saa ensi-iltansa maaliskuussa.

– Näyttelen maailmankuulua pianistia, joka tekee jäähyväiskiertueensa Suomessa. Näytelmässä on kysymys siitä, miten taiteilija uhraa itsensä. Huipputasolla kaikki tavallinen elämä jää pois, eikä ihminen ehdi olla mitään muuta kuin taiteilija.

Sella tunnustaa, että hänellä on juuri nyt menossa valmistautumisen pahin vaihe. Teksti on alkanut pyöriä päässä, eikä ajatuksia oikein muuhun riitä.

– Sanotaan, että on olemassa sekä vaistonäyttelijöitä että älynäyttelijöitä. Luulin pitkään olevani älynäyttelijä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan luottaa vaistooni. Oivallukset loksahtavat kuitenkin kohdalleen vasta viikkojen kuluttua. Ympäristölle tämä on tylsin ja rasittavin aika. Edesmennyt puolisoni Elis osasi minuutilleen sanoa, milloin tärkeä rooli oli ratkennut mielessäni. Sen havaitsee läsnäolostani, koska alan huomioida taas muitakin ihmisiä.

Televisiossa Sella on esiintynyt syksyn aikana Pirkko Saision käsikirjoittamassa Tehdas-sarjassa.

– Tehtaan omistajan Irene Lehtosen rooli olikin ihana, kun sain kerrankin olla laitettuna helmet kaulassa ja kauniissa vaatteissa. Sairaalasarjaan Syke minua pyydettiin myös mukaan, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Olisin varmaan joutunut siinä olemaan taas joku pieni, laiha ja kituva mummo.

Ikääntyminen ei merkitse kaikille jähmettymistä ja raskasta käyntiä. Sellan askel nousee kepeästi kuin tanssahdellen. Kun Nasu ojentuu täyteen mittaansa ja asettaa käpälät emäntänsä olkapäille, se kävisi hyvin tanssipartnerista.

– Moni vanha ihminen on sielultaan yhä kuin pikkutyttö, mutta missä sen saa julkisesti näyttää? Oma työni ja työporukka antavat minulle onneksi siihen luvan. En osaa edes ajatella, että näytteleminen olisi työtä. Olen onnellisimmillani ollessani näyttämöllä, ja onnellisuus kumpuaa yleisöstä. Mikään ei korvaa sitä iloa.

Sella valmistui teatterikoulusta 55 vuotta sitten.

– Haaveilin silloin, että joskus vielä saisin näytellä Kansallisteatterissa. Joka kerta odottaessani vuoroani näyttämölle ajattelen yhä, miten etuoikeutettu olen. Haaveeni ovat toteutuneet ja saan edelleen toteuttaa niitä.

Kun elää päivän kerrallaan, ei tulevaa voi murehtia.

– Suunnitelmia voi olla vaikka miten paljon, mutta aika loppuu sitten kun se loppuu.

Näytöksen jälkeen veressä kiertää vielä aimo annos adrenaliinia. Joku nuorempi lähtee taltuttamaan tunteitaan kenties kapakkaan, Sella kiirehtii kotiin.

Nasu nousee sängystään ja tulee nuolaisemaan emäntäänsä: ”Ai kun kiva, että tulit.”

Sella heittäytyy sohvalle ja avaa television.

– Puoliltaöin siellä vain tapetaan ihmisiä ja leikellään ruumiita. Olen kuitenkin silloin niin väsynyt, että minulle on ihan sama, mitä tuijotan. Nasua hemmottelen pitämällä siitä hyvää huolta, mutta antamalla sen säilyttää koiran luonteen. Itseäni hemmottelen olemalla tekemättä mitään.

Teksti: Ulla-Maija Paavilainen

Kuvat: Kari Kaipainen

Julkaistu: 2.1.2015