Eeva

Lotta Näkyvä ja Annastiina Hintsa: "Parasta siskossa on rakkaus"

2


Lotta Näkyvä ja Annastiina Hintsa: "Parasta siskossa on rakkaus"

Lapsuus levottomissa oloissa Etiopiassa, anoreksia ja vanhempien ero panivat Lotta Näkyvän ja Annastiina Hintsan lujille. Isän, Aki Hintsan, menehtyminen yhdisti perheen.
Teksti Tellervo Uljas
Kuvat Satu Nyström

Apua! Pikkusisko on kuollut, ja se on minun syytäni. Mitä isä ja äiti nyt sanovat, neljävuotias tyttö miettii kävellessään pitkin tomuista hiekkatietä leikkikentältä kotiin. Kotitalo sijaitsee Etiopian syrjäseudulla, aidatun alueen sisällä, jota saksanpaimenkoirat vahtivat.

Isä Aki Hintsa on tuonut vaimonsa Marketan ja kolme pientä tyttöään sisällissodan runtelemaan Etiopiaan. Työ lähetyslääkärinä on isän kutsumus. Lupaus, jonka isä on tehnyt Jumalalle. Se on täytettävä, vaikka olosuhteet käyvät ajoittain rankoiksi, jopa turvattomiksi.

”Kannoin vastuuta Lotasta, vaikka olin häntä vain vuoden vanhempi. Isä oli usein poissa ja äidillä oli kädet täynnä työtä, sillä kodissa ei ollut monesti edes sähköä ja pikkusiskomme Noora oli vasta vauva”, Annastiina eli Stiina Hintsa, 30, muistaa.

Myöhemmin perheeseen syntyi vielä pikkuveli Niklas.

Lotassa olikin vahtimista. Pikkusisko oli luonnonlapsi, joka sai milloin mitäkin päähänsä. Välillä kiivettiin palmupuihin, välillä rakennettiin savimajoja.

Tällä kertaa Lotta oli lähtenyt kesken kaiken kotiin, mutta jähmettynyt paikoilleen huutamaan. Polulla varpaaseen oli tarrautunut parin sentin mittainen safarimuurahainen. Stiina etsi siskoaan kaikkalta, lopulta myös talon takaa pelottavalta ja kielletyltä uima-altaalta, jossa seisoi mustaa vettä.

”Purskahdin altaan reunalla itkuun. Olin varma, että Lotta oli kuollut. Kävelymatka altaalta kotiin on pisin koskaan kulkemani tie”, Stiina kuvailee.

Kotona Lotta oli kuitenkin jo tyytyväisenä nukkumassa. Ensimmäinen yhteinen muisto kuvaa hyvin siskosten suhdetta.

”Kannan Lottaa aina mukana mielessäni”, Stiina sanoo.

”Stiinan ansiosta uskallan kokeilla uhkarohkeitakin juttuja. Sydämessäni tiedän, että sisko auttaa, jos putoan”, Lotta Näkyvä, 29, kiittää.

Lotta ja Annastiina Hintsa ovat edelleen yhtä läheisiä kuin lapsuudessa.

"En osannut ajatella siskon kärsimystä"

Tulisit mukaan, olisi kiva leikkiä yhdessä, Lotta kinuaa, mutta Stiina pudistaa päätään ja ärähtää, jos pikkusisko vielä kärttää.

Stiina pitelee päätään ja hautautuu syvemmälle patjan uumeniin. Kipu säteilee ympäri päätä, otsassa ja ohimoilla. Stiina on kahdeksanvuotias eikä jaksa tehdä juuri mitään.

Hintsan perhe on palannut Suomeen. Stiina on aloittanut ensimmäisen luokan, vaikka on käynyt Etiopiassa jo pari vuotta koulua äidin opastuksella. Sopeutuminen uuteen kulttuuriin ei ole helppoa.

Äiti vaihtaa vielä tytön nimen Stiinasta Annastiinaksi. Stiina kirjoittaa vahingossa vanhan nimensä nimilappuun, suttaa sen ja korjaa yläpuolelle uuden nimensä.

”Se hetki kuvaa minulle identiteettini muutosta.”

Aurinkoinen, värikäs Etiopia jää taka-alalle. Seinäjokelaisen koulun homeongelmat alkavat varjostaa terveyttä.

Stiinan poskiontelot tutkitaan useaan kertaan. Tytön pääkipuihin etsitään ratkaisua yli vuoden ajan.

”Kun tulehtunut otsani lopulta tajuttiin kuvata, minut vietiin tutkimuksesta lähes suoraan leikkaussaliin”, Stiina kertoo.

”Olin kateellinen Stiinan sairaalassa saamista karkeista ja kiiltokuvista. En osannut lapsena ajatella siskon kärsimystä”, Lotta sanoo.

Lapsuuden yöt luotien paukkeessa

Stiinan sairastaminen määritti pitkälti perheen elämää. Hintsat palasivat takaisin Etiopiaan, mutta Stiinan oireet jatkuivat.

Välissä oli parempia jaksoja, jolloin katsottiin yhdessä Muumeja ja Kolmea muskettisoturia. Kasetilla soi Abba ja Boney M. Ulkona jahdattiin sisiliskoja, ja kun sähköt katkesivat, poltettiin kynttilöitä ja leikittiin taskulampuilla.

Lapsilta Etiopian poliittinen epävakaus pidettiin piilossa. Vasta myöhemmin selvisi, että he nukkuivat patjoilla ikkunan alla, etteivät yöllä ammutut luodit osuisi heihin. Yöllistä pauketta selitettiin kaatuneella kirjahyllyllä tai ikkunaan lentäneellä korppikotkalla. Todellisuudessa kyse oli laukauksista.

Yksi yö on piirtynyt isosiskon mieleen vahvasti. Stiina muistaa, miten äiti ja isä herättivät lapset aamuyöllä ja kantoivat heidät peittoihin käärittyinä autoon.

Stiina käpertyi auton jalkatilaan ja tunsi, miten maasturi käynnistyi ja lähti matkaan pimeässä yössä. Heidät vietiin ensin pääkaupunkiin, sitten Mombasaan, Keniaan.

Isä ei lähtenyt mukaan. Se huoletti Stiinaa. Pikkusiskot nukkuivat auton penkillä vieressä, eivätkä he muista tapahtumista mitään. Myöhemmin tytöt kuulivat, että alue evakuoitiin sissien mahdollisen hyökkäyksen vuoksi.

Isä selvisi kahakoista, sillä hän hoiti sairaalassaan sekä valtion sotilaita että sissejä.

”Isälle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia, olivat he sitten slummeissa kasvaneita tai formulakuskeja. Ajatus nojasi isän uskoon. Jumalan edessä jokainen on arvokas sellaisenaan, ilman suorittamista.”

Isän oppien sisäistämisessä on kuitenkin molemmilla ollut opeteltavaa, sisarukset tunnustavat.

"Kotona emme koskaan kiroilleet, mutta ovia tuli paiskottua", siskokset muistavat.

Anoreksia oli viedä sisarukset

Yksi hapankorppu päivässä. Sen verran 12-vuotias Stiina söi anoreksiansa vaikeimmassa vaiheessa. Sairaalaan joutuessaan tyttö oli 150 senttimetriä pitkä ja painoi vain 27 kiloa. Stiina lennätettiin Addis Abebasta Suomeen lääkäriin, jossa hänet laitettiin nenä-mahaletkulla ruokintaan.

”En osannut olla siskosta huolissani. Stiina oli sairastanut niin kauan. Harmittelin vain, kun en päässyt mukaan Suomeen niin kuin Noora”, Lotta muistelee.

Stiina alkoi laihduttaa 11-vuotiaana. Silloin vanhemmat tytöt kommentoivat, että Stiinakin tarvitsee kohta rintaliivit.

Se oli Stiinalle kauhistus. Varhainen kypsyminen sai hämilleen. Hän ei halunnut naisellisia muotoja. Stiina alkoi laihduttaa ja huomasi, että kontrolloimalla ruokaa hän sai hallinnan tunnetta myös muuhun elämäänsä. Se tuntui olleen pitkään jatkuneen sairastelun vuoksi kaaoksessa.

”Paranemiseni alkoi, kun päätin, että haluan sairaalasta kotiin Etiopiaan.”

Pysyvästi perhe asettui Suomeen Stiinan siirtyessä yläasteelle. Traumatologiaan erikoistunut isä alkoi menestyä huippu-urheilijoiden ja formulakuskien lääkärinä. Työ vei isän maailmalle ja ajoi perheen lopulta erilleen. Aki Hintsa muutti vuonna 2006 pysyvästi Geneveen, jonne hän perusti oman klinikkansa sekä uuden perheen.

”Sairastelukierteeni katkesi lopullisesti 15-vuotiaana Equadorissa, jonne lähdin yhdeksäksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin ja hoitamaan tätini lapsia. Siellä sain kiinni elämästä”, Stiina sanoo.

Samaan aikaan Lotta sairastui anoreksiaan. Kilpailuhenkisen Lotan elämä oli ollut täynnä cheerleadingia. Kuusien urheilu- treenien lisäksi viikkoon kuuluivat musiikin teoria- ja huilutunnit. Arki oli suorittamista. Lotta halusi isosiskonsa tavoin päästä ylä- asteelta nopeutetussa aikataulussa.

”Koulukaverini alkoi laihduttaa. Päätin laittaa paremmaksi, ja niin laitoinkin. Lopulta syönyt päivän aikana juuri mitään”, Lotta kertoo.

Kun kymppimiinus ei riitä

Lotta pelastui viime hetkellä. Luokkakaveri oli kertonut Lotan syömishäiriöstä terveydenhoitajalle, joka lähetti Lotan sairaalaan. Lotta jaksoi vaivoin hengittää.

”On yksi kovimmista paikoista nähdä, kun toinen kuihtuu vieressä eikä asialle voi tehdä mitään. Äitiä minun käy eniten sääliksi. Hän on joutunut käymään tämän läpi kaksi kertaa”, Stiina sanoo.

Stiina on ollut aikuisiällä huolissaan pikkusiskostaan kolmesti. Anoreksia oli ensimmäinen kerta. Seuraava oli Lotan päätös lähteä missikisoihin vuonna 2013. Viimeisin on ollut isän sairastumisen ja menehtymisen laukaisemat paniikkikohtaukset, joista sisko on kärsinyt.

”Kun Lotta valittiin Miss Suomeksi, pelkäsin julkisuuden satuttavan tai muuttavan häntä. Pelko oli turha. Lotta on aina ollut oma itsensä, älyttömän rohkea, hyväsydäminen tyyppi.”

Jo pienenä Lotta totesi tehtyään pahojaan, ettei hänelle saa olla vihainen, kun hänellä on pohjimmiltaan hyvä sydän. Uhkarohkea pikkusisko katsoi aina isosiskoaan ylöspäin, halusi elää Stiinan esimerkin mukaisesti.

”Stiina on fiksu ja menestynyt kaikessa, mitä on tehnyt. Käytännössä hän on myös kasvattanut minut. Hän eli kanssani ruohonjuuritasolla ja pelasti minut aina pälkähästä”, Lotta kiittää.

Nuoruudessa Stiina oli vielä Lottaakin kovempi suorittaja. Hän tanssi balettia kuudesti viikossa, soitti alttoviulua ja kävi yhtä aikaa kansainvälistä IB-linjaa ja iltalukiota. Jos kokeesta tuli kymppimiinus, Stiina uusi sen. Kalenteriin oli kirjattu tapahtumat viidentoista minuutin tarkkuudella, jopa suihkussa käyntikin.

”Stiinalla menee usein edelleen lujaa. Olen hänestä vieläkin välillä huolissani”, Lotta miettii.

Isä sai Stiinassa aikaan muutoksen

Päätä huimaa. Silmissä pimenee. Stiina horjahtaa, pyörii alas kerrostalokotinsa portaita. Otsaa jomottaa. Päästä tulee verta. Onhan läppäri ehjä ja puhelin, Stiina miettii ensimmäisenä.

Kauppakorkeakoulusta valmistunut Stiina oli uurastanut kansainvälisessä konsulttifirmassa, jossa iso projekti jakautui kolmen mantereen välille. Hän oli elänyt minibaarin sisällöllä, kulkenut jaksamisensa äärirajoilla jo pitkään.

Lopulta keväällä 2013 oli pakko jäädä sairauslomalle, pysähtyä ja miettiä, missä oikein mennään. Silloin tuli juteltua isän kanssa myös muista kuin työasioista.

Isä kysyi tyttäreltään filosofiansa kolme ydinkysymystä: Kuka olet? Mikä on sinulle arvokasta ja tärkeää? Kuka kontrolloi elämääsi?

”Siinä tapahtui muutos. Ymmärsin, että voin vaikuttaa elämääni. Otin vastuun itsestäni ja opettelin kuuntelemaan itseäni. Sisäistin kantapään kautta isän peräänkuuluttaman ihmisarvon. Se kuuluu myös itselleni. Minäkin olen arvokas”, Stiina kertoo.

Isän menettäminen oli Lotalle ja Annastiinalle kova paikka. He olivat Aki Hintsan rinnalla viimeisinä hetkinä.

Paniikkikohtaus pysäytti Lotan

Lotta joutui miettimään samanlaisia asioita pari vuotta sitten joulun aikaan. Hän asui miehensä, jääkiekkoilija Kristian Näkyvän kanssa Wisconsinin Milwaukeessa, kun ensimmäinen paniikkikohtaus pysäytti.

Lotta ei ollut saanut työviisumia eikä opintojen jatkaminen erityisjärjestelyillä Yhdysvalloissa onnistunut. Kun suorittaminen pysähtyi, hän ahdistui.

”Muistan, kuinka olin yksin kotona ja minun piti lähteä jouluostoksille ystäväni kanssa. Yhtäkkiä en saanut henkeä. En pystynyt tekemään mitään. Ahdistus oli niin kova, että mietin hetken, auttaisiko, jos viiltäisin veitsellä käteeni haavan.”

Silloin Kristian tuli kotiin ja Lotta hylkäsi ajatuksensa. Hän pakotti itsensä ostoksille.

Paniikkihäiriö pysäytti Lotan viime kesänä täysin, juuri loman alkaessa. Silloin mallina työskennellyt ja gradutyötään Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakouluun valmisteleva Lotta ei kyennyt tekemään enää yhtään mitään.

”Minulla ei ollut mitään, millä olisin määrittänyt itseäni. Vaikeimpina hetkinä koin, ettei minulla ollut edes oikeutta hengittää”, Lotta muistaa.

Onneksi Kristian oli tukena. Samoin sisko, joka oli aina puhelimen päässä. Oli aika palata myös juurille, josta Lotan henkiset arvot ovat lähtöisin.

”Isälle helluntailaisuus ja usko olivat tärkeitä asioita. Päätin ladata kännykkääni sovelluksen, josta voin lukea päivittäin Raamatun lauseen. Aloitan aamuni hiljentymällä ja rukoilemalla. Tänä syksynä olen huomannut voivani paremmin kuin koskaan elämässäni”, Lotta iloitsee.

Jäähyväiset isälle

Puhelin hälyttää tuntematonta numeroa. Soittaja on isä, Stiina ehtii ajatella ja ihmettelee, mitä asiaa isällä mahtaa olla. Stiina kävelee lapsuudenkodin lähellä kulkevalla sillalla pikkuveljensä Niklaksen kanssa.

Isä kertoo, että hänellä on pitkälle levinnyt vatsasyöpä. Se on vakavaa. Elinaikaa on korkeintaan pari kuukautta. Hetki on epätodellinen, kuin kuuntelisi jonkun vieraan ihmisen diagnoosia. Vasta kun isä kysyy, miten tästä kerrotaan muille, todellisuus iskee Stiinan tajuntaan.

”Minä taas vastasin isän puheluun innoissani mallikeikan päätteeksi. Romahdin täysin, vaikka yritin pitää itseäni kasassa viimeiseen asti”, Lotta muistaa.

Tiedon saatuaan perhe kokoontui lapsuudenkotiin Jyväskylään. Asioista puhuttiin yhdessä, kaikki tukivat toisiaan. Sisarukset päättivät lentää Geneveen katsomaan isää. Oli tullut jäähyväisten aika.

”Työskentelin silloin osittain isän firmassa ja asuin Genevessä. Istuin isän luona usein iltaisin, kun hän halusi käydä läpi selvittämättömiä asioita. Kuuntelin, vaikka väsytti, sillä tiesin sen olevan ainutlaatuista ja tärkeää”, Stiina kertoo.

Kerran Stiina kyyditsi isää hoidoista kotiin, kun he puhuivat isän työurasta ja Hintsa performance -valmennusyrityksestä. Stiina tunnusti ensi kertaa ääneen isälleen, että yritys oli hänelle enemmän kuin työ. Se oli jotain, joka oli syvällä sisimmässä, osa tyttären identiteettiä, isältä saatua perintöä.

”Se on niitä harvoja kertoja, kun olen nähnyt, että isä itki”, Stiina sanoo.

"Suru yhdisti perheemme"

Välissä oli ollut monia vaikeita vuosia. Aki Hintsa oli matkustanut tyttöjen lapsuudessa pelkästään formulalääkärin työssään 150 päivää vuodessa. Jos isä sattui olemaan kotona, tytöt hämmästyivät, että hän oli siellä sohvalla lepäilemässä. Silti siskokset muistavat hassuttelevan, Suomi-verkkareihin pukeutuneen isän, jonka kanssa heillä oli ilmakitarabändi.

”Oli vaikea tilanne, kun isä hylkäsi meidät teini-ikäisinä ja perusti uuden perheen Geneveen. Sitä mietti, miksi me emme riittäneet ja kelvanneet”, Lotta toteaa.

”Sairaana isällä oli aikaa tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Hän teki sitä suhteessa läheisiin ja Jumalaan”, Stiina kuvaa.

Isän viimeisinä hetkinä myös äiti lensi Suomesta Geneveen. Kun isä veti viimeisen hengenvetonsa, sairaalahuoneessa oli läsnä sisarusten lapsuuden ydinperhe. Äiti, neljä lasta ja Jumala. Se tuntui hyvältä ja oikealta.

”Suru isän menettämisestä on yhdistänyt perhettämme entisestään. Eniten äidillä on ollut tässä kaikessa kestettävää. Hän on elämämme perusta ja turva”, siskot kiittävät.

Äidillä on aina ratkaisu käytännön pulmiin. Tunneasioissa soitetaan sisarelle.

”Hädän hetkellä soitamme toisillemme. Siskossa on parasta lämpö ja rakkaus”, Lotta ja Stiina sanovat ja katsovat liikuttuneina toisiaan.

Siskokset ovat aikuisina yhtä läheisiä kuin lapsuudessa. Kun Lotta pari vuotta sitten oli hetken ilman asuntoa, majapaikka löytyi Stiinan kotoa. Parista yhdessä vietetystä kuukaudesta on hyviä muistoja. Pitkiä aamukahvihetkiä ja yöhön jatkuneita keskusteluja, kun sisaret nukkuivat vieretysten.

Siinä oli hyvä ja turvallinen olla, niin kuin kerran pieninä tyttöinä Etiopian taivaan alla.

Julkaistu: 18.3.2018