Image

Lopulta perheet katoavat

Lopulta perheet katoavat
Kun toimittaja Juha Kauppinen oli lukenut kevään ja kesän ajan muumikirjoja, hän ymmärsi, miten kaikille perheille lopulta käy.

Yhtenä talvi-iltana pari vuotta sitten nuorempi poikani, joka oli 13 ja seitsemännellä luokalla, teki kirjaesitelmää kouluun. Aiheena oli Tove Janssonin Taikatalvi (1957), muumiklassikko.

Poika oli tehtävästä turhautunut, ja kysyin miksi. Kirja oli hänen mukaan surkea ja lapsellinen, eikä siinä tapahtunut mitään.

”Mitä kirjoittaja mielestäsi yrittää kirjallaan sanoa”, kysyin. ”Miten niin sanoa”, poika vastasi.

Koetin löytää esimerkkejä siitä, kuinka joku kirjoittaa jotain mutta sanoo muuta. Mainitsin ehkä George Orwellin kirjat ja Kärpästen herran. Että kirjoittaja voi kertoa täysin palkein pientä tarinaa mutta samalla luonnostella esiin jotain suurempaa. Poika oli hiljaa.

Ehkä jokin uusi alkoi kyteä pojan mielessä tuona iltana, ehkä ei. Nyt, pari vuotta myöhemmin, hän on kuitenkin täysin eri ihminen.

Yhtäkkiä tajusin, että seisomme vedenjakajalla. Että nämä asiat ovat varmaankin juuri roihahtamassa eloon pojan päässä, kyky hahmottaa piilomerkityksiä, kerronnan tasoja. Ehkä juuri siksi koulussa luettiin Taikatalvea, symbolista kirjaa. Houkuteltiin roihahdusta tapahtumaan.

Ehkä jokin uusi alkoi kyteä pojan mielessä tuona iltana, ehkä ei. Nyt, pari vuotta myöhemmin, hän on kuitenkin täysin eri ihminen. Ymmärrys elämästä ja yhteiskunnasta on kasvannut eksponen­tiaalisesti.

Pojan mentyä nukkumaan hiivin hakemaan Taikatalven hänen sänkynsä vierestä. Lueskelin kirjaa, ihastelin Janssonin kirkasta, lapsenomaista kerrontaa.

Kului vielä pari vuotta, kevääseen 2019, ennen kuin syntyi juttuidea. Lukisin kesän Tove Janssonin muumikirjoja, katselisin nykyaikaa niiden läpi. Ja siitä sitten synteesi!

Joten aloin kerätä talteen hetkiä, jotka tuntuivat oikeilta, ja mistä sen tietää, ehkä nämä hetket olivat jo sitä matkaa, joka alkoi kaukaa.

Niin kuin se ilta, jolloin kiireisen päivän päätteeksi vein nuoremman pojan rantaan, josta hän oli lähdössä kalaan kavereidensa kanssa. Rannalta tullessani kaarroin takaisin kotipihaan hiekka renkaissa rapisten ja nousin autosta.

Minulla oli kiire ja harpoin pihan poikki, mutta sitten satuin vilkaisemaan ympärilleni ja hidastin kulkuani. Pysähdyin. Ihmettelin valoa, joka oli muuttunut. Oranssia valoa, jossa muistot syntyvät. Se tuli autereen lävitse. Kumarruin ja kurkistin yhden jasmiinipensaan alle.

Jäin siihen hetkeksi kyykkyyn miettien Muumimammaa, joka Vaarallisessa juhannuksessa (1954) sai ajatuksen siitä, että kaikki voisivat nukkua puutarhassa.

Hän sijasi kaikille vuoteet sinne tänne hauskoihin paikkoihin, ja ettei tuntuisi yksinäiseltä, hän pani pienen lampun jokaisen makuupaikan viereen.

Muumipeikko ja Niiskuneiti käpertyivät nukkumaan jasmiinipensaiden alle.

Tai helteinen keskipäivä, jolloin laskeuduimme vaimoni kanssa kallionrinnettä alas vanhaan metsään. Metsä oli sankka, ja kun katselin suuria puita, halusin erityisesti varmistua siitä, että metsänseinä ei päästänyt yhdessäkään kohdassa valoa lävitseen. Havainto tuotti mielihyvää, ja saatoin hetken kuvitella, että kaikilla seuduilla, tutuimmillakin, voisi olla vielä metsiä, luonnon kauas yltäviä kudelmia.

Viimeinen talo nökötti yksikseen kuusimetsän vihreällä seinustalla, tässä erämaa alkoi toden teolla. Nuuskamuikkunen joudutti askeliaan suoraa päätä metsää kohti. Silloin viimeisen talon ovi avautui raolleen ja hyvin vanha ääni huusi:

– Minne sinä menet?

– En tiedä, Nuuskamuikkunen vastasi.

Ovi sulkeutui taas ja Nuuskamuikkunen astui metsäänsä. Hänen edessään oli sata peninkulmaa hiljaisuutta. (Muumilaakson marraskuu, 1970)

Näitä hetkiä keräsin. Hetkiä, joissa arkeni tuntui resonoivan muumien kanssa. Muumeimpia hetkiä.

Ja pitkään luulin siitä syntyvän jotain. On muumikirjoja, jotka eivät ainoastaan resonoi vaan suorastaan kertovat nykyajasta miltei yksi yhteen. Kaksi ensimmäistä, Muumit ja suuri tuhotulva (1945) ja Muumipeikko ja pyrstötähti (1946), ovat tällaisia. Varsinkin jälkimmäisessä keskeisiä teemoja on maailmanlopun odotus.

Istuin laiturinnokassa mökillä ja kotona puutarhassa ja luin näitä kahta kirjaa. Olin tyytyväinen, ainakin aluksi. Mutta ehkä se oli sittenkin jo Pyrstötähden loppupuolella, kun aloin empiä.

Ongelma ei ollut yhtymäkohtien puutteessa. Niitä kirjoista löytyy.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan yhdessä kohtauksessa tuulee rajummin kuin koskaan. Muumipappa kuulee tuulen läpi huutoa ja menee katsomaan. Talon rappusille on myrsky tuonut kotinsa menettäneen Piisamirotan, jolle Muumipappa tarjoaa suojaa ja kutsuu sisälle.

Maailmanloppu väijyy lähellä, hiljaisena uinuvan metsän yllä loistaa pyrstötähti ”kuumana ja pahaenteisenä”. Elokuun viidentenä yksikään lintu ei enää laula.

Leiki niin kauan kuin vielä voit. Emme me kuitenkaan voi tehdä asialle mitään, parasta vain ottaa se filosifisesti.

– Mille asialle? Muumipeikko huusi.

– Maailmanlopulle tietysti, selitti Piisamirotta rauhallisesti.

Muumipeikko kääntyi ja säntäsi keittiöön, missä äiti oli laittamassa aamukahvia.

– Äiti, hän huusi.

– Kaikki on harmaata ja Piisamirotta sanoo, että tulee maailmanloppu!

Muumit ja suuri tuhotulva, alkuperäiseltä nimeltään Pikkupeikot ja suuri tuhotulva, sai alkunsa jo talvisodan aikana. Muumipeikkoa ja pyrstötähteä Jansson kirjoitti jatkosodan aikana. Molemmat ilmestyivät vasta sodan jälkeen, jolloin maailma oli jo kylmän sodan kynnyksellä.

Oikeastaan kaksi ensimmäistä muumikirjaa ovat sotakirjoja. Niissä luonnonmullistus on vertauskuva sodan pelottavalle tuhovoimalle.

Tavallaan kirjat ovat nyt vielä ajankohtaisempia kuin ilmestyessään. Nyt pelkoa ja ahdistusta aiheuttaa oikeasti pelko ekokatastrofista, huoli ilmaston hallitsemattomasta lämpenemisestä, saastumisesta, maapallon rajojen riittävyydestä.

Yhteistä näille maailmanajoille on odotus, pelko siitä, että joudumme ottamaan vastaan lopullisen uutisen, olipa se tieto ylivoimaisen vastustajan hyökkäyksestä tai maailman loppumisesta, ja molempiin kuuluvat ennustukset, varmat tiedot siitä, että uutinen on oikeasti jo täällä, eikä mitään ole tehtävissä.

Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.

Kun käänsin Muumipeikon ja pyrstötähden viimeisen sivun, katselin epätavallisen matalalla olevaa vedenpintaa keskellä epätavallisen pitkää hellejaksoa, eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää, kuinka ajankohtainen kirja oli. Mutta tunsin kummallista tyhjyyden tunnetta. Tai oikeastaan en tuntenut mitään. Olin vain helpottunut, kun kirja loppui.

Mutta en luovuttanut. Lähtiessämme kesälomamatkalle heinäkuun alussa Lieksaan pakkasin mukaan muumikirjoja ja Tove Janssonin elämäkerran, Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta.

Keinahtelimme autolla hiekkatien viimeiset mutkat ja pysähdyimme syrjäisen rintamamiestalon pihalle Pielisen tuolla puolen, Pajujärven rannalla. Olimme vuokranneet talon muutamaksi päiväksi.

Lapset rymistelivät reppuineen sisälle, missä alkoi nopeasti kiista siitä, kuka nukkuisi missäkin. Mutta äänet vaimenivat, huudot ja jalkaparien töminä, johonkin talon uumeniin. Tuli hiljaista. Ei ihmisiä, ei ihmisen ääniä. Maisema pidätteli sadetta.

Talo oli vaalea, harmahtavan violetti, vastamaalatun oloinen, jonkin rintamamiehen ja hänen vaimonsa 70 vuotta sitten rakentama.

Nousin raput ja kiersin keskikerroksen. Talo oli ilmeisen suurin panostuksin siirretty Airbnb-aikakauteen, ja kaikkialla oli huomattavan siistiä. Taulutelevisio, wifi, kulmasohvan hillitty tyynyryhmä. Veitsisetti tiskipöydällä, Ikea-taidetta seinillä. Pirteä puolukka-asetelma olisi voinut yhtä hyvin roikkua Manhattanilla kuin tuvan seinässä Lieksan perämetsässä.

Mutta se toimi. Käypää valuuttaa nelilapsisen perheen kotimaanmatkalle.

Lieksa on lähes mistä tahansa katsottuna syrjässä. Sen keskustaajama, jossa olimme tullessa pysähtyneet, on tosin merkillisen eläväinen ruokamarkeitteineen, Alkoineen, urheiluliikkeineen. Ihmiset saapuvat Lieksaan, erämaan kynnykselle, samoillakseen Patvinsuon kansallispuistossa, laskeakseen Ruunaan reitin vuolaita koskia.

Toki se vaati tasoittelua.

”Lieksaan? Oikeesti? Miks?” 16-vuotias vastasi, kun toukokuussa ilmoitimme panostavamme nyt kotimaanmatkailuun. Nuorempi poika, 15-vuotias, lusikoi aamupuuroa ja katsoi ilmeettömästi ulos keittiön ikkunasta.

8- ja 10-vuotiaat tytöt kurtistelivat ensin kulmiaan, mutta heistä tuli suunnitelman kannattajia, kun he näkivät Airbnb:stä kuvia, joissa talo näytti kodikkaalta.

Nyt olimme mukana kaikki. Vain me. Perhe.

Lentämisestä pidättäytyminen nostettiin esille, ja siihen ei kukaan esittänyt vastaväitteitä.

Myös pojat heltyivät. Väläytin mahdollisuutta päästä ahmakojuun ja koskia laskemaan.

Joten Lieksa hyväksyttiin hiljaa. Ja kun lähtöpäivä lopulta tuli keskellä kesälomaa, tunnelma oli mukavan odottava.

”Koska ollaan viimeksi oltu kuudestaan lomamatkalla?” kysyin autossa.

Nyt olimme mukana kaikki. Vain me. Perhe.

Miksi Tove Jansson ja muumit ovat kestäneet aikaa? Miksi on edes olemassa tarve peilata niihin nykyaikaa? Ehkä se on ajattomuus, ehkä tarinoiden monet tasot. Pinnalla on usein kirkas kertomus, yksinkertainen, ja mieli vapautuu etsimään symboliikkaa.

Tämä etsintä tosin voi myös tukahduttaa kirjoista nauttimisen.

Vaarallisessa juhannuksessa (1954) ollaan maailmanlopun tunnelmissa, kuten myös kahdessa ensimmäisessä muumikirjassa. Tulivuorenpurkausta seuraava tulva nousee muumitaloon. Väki pakenee ja pelastautuu kelluvalle teatterille tietämättä, mikä on teatteri. Herkullinen asetelma tulkinnoille!

Mutta jos ei suotta vaivaa mieltänsä, Vaarallinen juhannus on ennen kaikkea riemukas kirja. Tarina, jossa tapahtuu absurdeja asioita.

Muumipapan urotyöt (1950) on muistelmateos, jossa Muumipappa sairastuu ja alkaa ajankulukseen kirjoittaa muistelmiaan. Lapsuus, erään hemulin pitämä lastenkoti, nuoruuden seikkailut. Lopuksi hän tapaa Muumimamman.

On Muumipapan urotöissäkin symboliikkaa, esimerkiksi papan kertomuksessa siitä, kuinka hän ensi kerran näkee itsensä kokonaan talvisen meren rannalla peilikirkkaassa jäänpinnassa. (Muumipappa ei ole itseironinen hahmo vaan pitää itseään suurmiehenä, joka ansaitsee muistelmat.)

Lopultakin saatoin katsella koko kuonoani ja sen jatkona olevaa kiinteää, kaunismuotoista vartaloa käpäliin asti.

Eräänä yönä Muumipappa puolestaan pohtii itsekseen, kirjoitettuaan myöhään, että aivan hyvin hän voisi nytkin taas karata, niin kuin teki nuorena. Ja Muumipappa astelee muumitalon ikkunaan ja tarttuu köysitikkaisiin ja vetää ne itselleen. Muumipappa kihertää itsekseen. Sitten, yhtäkkiä, vierestä kuuluu Muumipeikon ääni:

Hei isä – mitä sinä puuhaat?

Muumipappa vastaa muina miehinä voimistelevansa ja mainitsee pojalleen, että muistelmista on tulossa kauhean liikuttavat.

Niin varmasti, Muumipeikko vastaa haukotellen.

Taikatalvessa, josta poikani teki kirjaesitelmää seitsemännellä luokalla, Muumipeikko herää talviunestaan muun perheen nukkuessa. Hän kohtaa outoa väkeä, osin sellaista, jonka hän ei tiennyt pyörivän talvisin Muumilaaksossa. Kirjassa on voimakas yksin kokemisen tunnelma, ja sitä on yleisesti pidetty symbolina teini-iän heräämiselle. Joissain keskustelukommenteissa olen nähnyt kirjaa tulkittavan myös niin, että se kuvaa seksuaalisen identiteetin heräämistä, nimenomaan homoseksuaalisuuden.

Tämäkin tulkinta on helppo ymmärtää: muut nukkuvat, päähenkilö herää yksin, vähemmistössä. Ehkä tietä tähän tulkintaan on tasoittanut tieto Tove Janssonin homoseksuaalisuudesta. Sattumalta hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa, Tuulikki Pietilän, inspiroima hahmo, Tuu-tikki, esiintyy ensi kerran juuri Taikatalvessa.

Mutta ainakin teini-ikävertaus on kirjasta helppo tunnistaa. Muumipeikko havahtuu perheen yhteisestä unesta, kokee asioita ja pitää kokemaansa ainutkertaisena, kuten teinit.

En alkanut avata tätä pojalle, mutta sanoin, että kirjat eivät aina kerro siitä, mistä niiden ajattelisi kertovan. Kirjoittaja voi haluta sanoa niillä jotain muuta.

En tiedä, oliko tästä mitään hyötyä.

Mutta jäin itse miettimään, mitä se tarkoittaa, että joku haluaa sanoa jotain teoksellaan. Se kuulosti yhtäkkiä mielessäni samalta kuin että teoksella olisi vain yksi oikea tulkinta.

Ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman, joka myös käsikirjoitti useimmat elokuvansa, on kertonut haastatteluissa elokuviensa ideoiden alkaneen kehkeytyä hyvin vähistä aineksista. Yhdestä ideasta.

Tällainen oli esimerkiksi Bergmanin mieleen juolahtanut näkymä, jossa nuori nainen kävelee pienen koiran kanssa tietä pitkin kartanoon, ja kartanossa on punainen huone, jossa kolme siskosta valkoisissa asuissa kuiskivat toisilleen jotakin.

Välähdyksen pohjalta syntyi elokuva Kuiskauksia ja huutoja (1972). Bergman on myös sanonut, että elokuva on taidemuoto, joka tehokkaimmin ohittaa ihmisen järjen tason, ja että jokainen elokuva, joka ei ole dokumentti, on unta.

Mutta taidemuodot ovat erilaisia.

Syntyykö vertauskuvallinen romaani näin? Syntyivätkö muumikirjat niin? Halusiko Jansson sanoa niillä jotain, vai lähtikö kaikki alkutilanteesta, jossa hahmot, kukin omanlaisensa persoona, alkoivat toimia ja toimivat, kunnes tultiin loppuun?

Janssonin muumisarjakuvat alkavat usein niin, että ensimmäisessä ruudussa on vain ympyrä, joka seuraavissa kuvissa paljastuu muumihahmoksi, jolle alkaa tapahtua usein absurdeja asioita. Sarjakuvat vaikuttavat intuitiivisilta, ja niiden perusteella voisi arvata, että tarinan merkitys, se mitä taiteilija on halunnut sanoa, on auennut tekijälle itselleenkin vasta jälkikäteen, ja se aukeaa jokaiselle lukijalle eri tavoin.

Mutta romaanit ovat eri asia kuin sarjakuva. Tuskin koskaan saamme selville, miten ja miksi muumikirjat ovat syntyneet.

Lieksan Pajujärvellä löysin jotain. Se tapahtui patikoidessani perheen kanssa, viettäessäni kiireetöntä aikaa. Ottaessani selfietä illallisella tuvan kotoisassa pöydässä, jonka ääressä istui saunanraikkaita, eri- ikäisiä ihmisiä. Ja se tapahtui lukiessani Karjalaisen Jansson-elämäkertaa sekä Muumilaakson marraskuuta, viimeistä muumiromaania, joka ilmestyi 1970. Siinä muumiperhe on väliaikaisesti poissa, käymässä jossain, ja he elävät vain muiden henkilöiden kaipaavissa kertomuksissa.

Muumilaakson marraskuuta on, jälleen kerran, tulkittu monin tavoin. Ilmeinen tulkinta on se lohdullinen ajatus, että kun ihminen kuolee, hän jatkaa elämäänsä muistoissamme. Tove Jansson oli 50–60-vuotias kirjoittaessaan Muumilaakson marraskuuta. Elämän rajallisuus oli hänelle jo läpikotaisin tuttu asia.

Sekä isä että äiti olivat olleet Tove Janssonille tärkeitä. Muumilaakson marraskuuta voi ajatella viimeisenä pyrkimyksenä herättää heidät eloon.

Sekä isä että äiti olivat olleet Tove Janssonille tärkeitä. Muumilaakson marraskuuta voi ajatella viimeisenä pyrkimyksenä herättää heidät eloon, lapsuuden kesät, oma perhe, jonka kanssa saa elää vielä pienen hetken. Janssonilla oli kolmikymppiseksi asti monia miessuhteita mutta ei omia lapsia.

Yhtenä iltana elämäkertaa lukiessani kiinnitin huomiota sisällysluettelon kohtaan, jossa luki sanat ”ydinperhe kriisissä”. Ne viittasivat Muumipappa ja meri (1965) -kirjaan, ja ymmärsin, että minun olisi kotiuduttuamme ensi töikseni hankittava kirja käsiini.

Ja löysinkin sen Hämeenlinnan kirjastosta, mutta jo ennen kuin luin tuon itselleni avainteokseksi osoittautuneen muumikirjan, asiat muuttuivat. Muumeimmat hetket olivat aivan muita kuin ne, joita olin kirjannut ylös. Hetkiä oli kaikkialla.

Yhden niistä kirjasin tuoreeltaan muistiin heinäkuun viimeisenä torstaina.

Ajamme vanhemman poikani kanssa uneliaan Hämeenlinnan läpi. Olen viemässä häntä rautatieasemalle. Poika on erittäin hyvällä tuulella. Hänellä on edessään Weekend-festivaali, ja hän yöpyisi Helsinkiin muuttaneen kaverinsa luona. Asvaltti kiiltää sateen jälkeen.

”Laita sit kuvankaappaus kartasta, että missä se kämppä on”, sanon pojalle.

”Miks?” poika kysyy.

”No että mä tiedän.”

Poika ei vastaa mitään.

”Paljon meillä on aikaa?” hän kysyy hetken päästä.

”Vartti”, vastaan.

”Enää! Nyt kaasu pohjaan, pitäs jo olla siellä!”

”Miten niin?”

”No mä haluan olla siellä valmiina, tiäks, niinku tuntea, että mä en voi myöhästyä.”

”No et sä nyt myöhästy…”

”No jos meijän auto menee vaikka tonne järveen! Sit ei ehditä”, poika sanoo. Vilkaisen hänen nauravaa naamaansa. Hidastan kohdassa, jossa tie tekee 90 asteen mutkan ja näyttää päättyvän suoraan järveen. Käännyn rantakadulle. Asemalle on parin minuutin matka.

”Ehditään sittenkin. Pitää vaan raottaa ikkunaa ja antaa auton eka täyttyä vedellä”, sanon.

”Ai onks se tärkeetä?”

”Oon kuullut, että auton ovi ei aukee järven pohjassa, ennen ku päästää auton täyteen vettä. Mut kyl me siitä selvittäs, se ois sit… eloonjäämistaistelua.”

”Ai niin ja sä oot hyvä siinä?” poika sanoo voitonriemuisesti.

”Ku sä oot Bronxista?” hän jatkaa.

”No emmä nyt...”

”Aulangontie viidenkympin Bronxista!” poika sanoo kohtalokkaasti.

Aulangontie 50 on tavallinen kerrostalo Hämeenlinnan laidalla. Elin siellä melko tavallisen lapsuuden, mutta koska talossa asui monenlaista väkeä, näin ja kuulin kaikenlaista jo ehkä tarpeettoman pienenä. Ja kun olen näistä puhunut pojille, hieman värittäen, on syntynyt legenda, jonka mukaan olen Bronxista.

”No emmä sitä. Siis me selvitäis, koska me ollaan tämmösiä, terveitä.”

”No kai se Bronxi vähän auttaa siinä kummiski? Että niinku Bronxi vielä siihen päälle, eks ni”, poika sanoo ja tavoittelee katsekontaktiani.

Kieltäydyn katsomasta häneen päin. Pysyn totisena.

”Jonain päivänä mä vielä kirjotan, mitä mä näin siellä”, sanon.

”Ai näiksä Bronxia?”

”No ei. Ku Suomea.”

Poika katsoo tietä ja viheltelee 16-vuotiaan tutkimattomuudella. Paul Young laulaa puhki kulunutta slovaria radiossa.

Hey, if we can solve any problem. Then why do we lose so many tears?

Mietin, kuinka kammottavalta kappale kuulostaa. Kammottavalta mutta vilpittömältä. Väännän äänen kovemmalle.

Saavumme asemalle. Poika ottaa repun ja makuupussin takapenkiltä.

”Noni! Pidä hauskaa. Olkaa varovaisia ja järkeviä.”

”Joo joo, eli varomattomia ja holtittomia!” poika sanoo. Hän suorastaan sädehtii siitä ajatuksesta, että saisi olla monta päivää erillään meistä, perheestään.

”Moikka”, vastaan hymyillen.

Poika lyö oven kiinni ja harppoo aseman rappusia kohti.

Every time you go away, you take a piece of me with you, Paul Young laulaa radiossa.

Ja sekunnissa jostain sisältäni esille hyökyy tunteita. Pidättelen kyyneleitä, painan vinkkarin päälle ja lähden ajamaan takaisin kotiin.

Muumipappa ja meri -kirjassa Muumipappa janoaa seikkailua, kamppailun tunnetta, ja haluaa paeta liian helppoa elämää. Hän vie perheensä kaukaiselle saarelle, asumaan askeettisiin oloihin, vanhaan majakkaan. Muumimamma maalaa koti-ikävissään kuvia Muumilaakson puutarhasta. Muumipappa koettaa saada majakan valoa syttymään.

Muumipeikko muuttaa saarella asumaan erilleen muusta perheestä, tiheikön keskelle. Muumimamma käy tapaamassa häntä.

– Täälläkö sinä asut! huudahti äiti. Hirveän hauska paikka!

– Katossa on nyt kovin vähän lehtiä, selitti peikko. Mutta sinun pitäisi nähdä, kun täällä on vihreätä… Eikö tämä olekin kuin luola näin lyhdyn valossa.

– Aivan kuin luola, myönsi äiti. Meidän täytyy tuoda tänne matto ja pieni laatikko, jolla voi istua… Hän käänsi kuononsa ylöspäin ja näki tähtien purjehtivan pilvien välissä.

– Tiedätkö mitä, hän sanoi. Toisinaan minusta tuntuu, että saari ui pois ja vie meidät mukanaan. Me ajelehdimme jonnekin...

Kirjan mittaan pysyvät elementit alkavat järkkyä. Kivet ja maa liikkuvat, vaihtavat paikkaa, puut liikkuvat ja muistuttavat pitkäjalkaisia hyönteisiä.

Muumimamma katoaa. Muumipeikko ja Muumipappa etsivät häntä.

Nyt Muumipeikko kuuli isän huutavan ja näki myrskylyhdyn häilyvän valon harhailevan yli kallion. Saari huohotti tänä yönä pelkoaan, kuului kuhinaa ja huutoja, maa liikkui peikon käpälien alla hänen juostessaan.

Äiti on poissa, ajatteli Muumipeikko. Hän on ollut niin yksin, että hän on hävinnyt.

Pikku Myy istui kyyryllään kivipellolla. – Oletko nähnyt, hän sanoi. Kivet liikkuvat.

– Minä en välitä siitä, huusi Muumipeikko. Äiti on poissa!

Mutta sitten majakan ikkunaan syttyvät kynttilät. Äiti onkin palannut kotiin.

– Missä sinä olet ollut! puuskahti isä.

– Minäkö? äiti sanoi viattomasti. Tein vain pienen kävelyretken tuulettuakseni.

– Et saa pelästyttää meitä tuolla tavoin, sanoi isä. Muista toki, että me olemme tottuneet näkemään sinut kotona iltaisin.

– Sepä juuri onkin kauheata, huokaisi äiti. Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin kultaseni.

Mistä Muumipappa ja meri sitten kertoo?

Kun brittilehti The Guardian jokin aika sitten kirjoitti muumeista, jutussa haastateltu käsikirjoittaja piti kirjaa parhaana koskaan masennuksesta kirjoitettuna kirjana.

Muumitarinoiden yllä makaa melankoliaa, jonka on helppoa tulkita olevan sukua masennukselle.

Myös Muumilaakson marraskuun on tulkittu kertovan masennuksesta.

Elämäkerturi Tuula Karjalaisen mukaan Tove Jansson tunsi masennuksen omakohtaisesti. Se teki hänet toisinaan työkyvyttömäksi, ja myös hänen veljellään oli masennuskausia. Karjalainen ei kuitenkaan kehystä kahta viimeistä muumiromaania tarinoiksi masennuksesta. Sen sijaan hänen mielestään Näkymätön lapsi -kokoelman novelli Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on loistelias masennuskuvaus.

Muumipappa haluaisi saavuttaa jotain suurta. Hänellä on kaikki maailman voima, mutta vain arjen pieniä askareita, joihin purkaa sitä.

”Masennus on kuvattu niin täydellisesti, että siihen pystyy vain ihminen, joka on sen itse syvästi kokenut”, Karjalainen kirjoittaa novellista.

Omasta mielestäni, ehkä yllätyksettömästi, Muumipappa ja meri -kirjan ilmeisin taso on miehenä eläminen perheessä. Muumipappa haluaisi saavuttaa jotain suurta. Hänellä on kaikki maailman voima, mutta vain arjen pieniä askareita, joihin purkaa sitä. Hän kaipaa vastoinkäymisiä mutta rakastaa perhettään, eikä jättäisi sitä.

Jos Muumipapan ja meren tulkitsee näin, sen näkee kaikkialla: isien päätökset rakentaa talo, juosta maraton, pyöräillä Espanjaan, voittaa ikämieskultaa urheilulajissa, jota harrasti lapsena tai jota olisi aina halunnut harrastaa. Voittaa kolme muuta isää finaalissa.

Tai nukkua neljä kuukautta olohuoneessa patjalla, eristäytyä ja kirjoittaa paras kirja, joka koskaan on kirjoitettu.

Nämä kaikki hankkeet ja kohtuuton järistys, jonka ne saavat aikaiseksi lähipiirissä.

Ja tietenkin tämän kaiken voi tulkita myös niin, että tekijä, Muumipappa, on nainen. Ei saavuttamisen pakko ja sen synnyttämä turbulenssi perheessä ole tietenkään miehen yksinoikeus.

Mieskuvaa silti ajattelin, kun syyskuussa julkaistiin Jari Tervon kirjoittama elämäkerta näyttelijä-muusikko Vesa-Matti Loirista. Mieleeni tuli kohtaus ensimmäisestä muumikirjasta, Muumit ja suuri tuhotulva. Siinä viitataan Muumipapan hurjiin nuoruusvuosiin. Kirjan yksi juonne on, että äiti ja poika etsivät isää. Muumipapan hahmo on vielä häilyvä.

– Kerro jotakin isästä, Muumipeikko pyysi.

– Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena.

– Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi – lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.

Hykerrellen kirjoitin muistiin tämän hetken, jossa Loiri ja Muumipappa tuntuivat näkyvän samaan aikaan.

Entä sen perheen toisen aikuisen näkökulma? Sen, joka pitää kaikkea pystyssä, kun yksi unelmoi ja metsästää yhä suurempia vaikeuksia voitettavakseen? Tove Janssonin äidillä oli hyvä kiteytys. Hän ehti lukea Muumipapan ja meren, ja hänen mielestään se kertoi yksinkertaisesti naimisissa olemisen vaikeudesta.

Tällainen matka se olisi, mietin. Jokin näistä matkoista ehkä jo ensi kesänä tai viimeistään seuraavana, olisi se matka, joka olisi viimeinen matkamme yhdessä, yhtenä, kokonaisena perheenä. Sitten se matka olisi tehty.

Voiko löytää mistään kirjasta muuta kuin itsensä juuri siinä elämäntilanteessa, jossa sillä hetkellä on?

Tätä pohdin Lieksan Pajujärvellä yhtenä iltana. Sateli hiljaa. Nojasin saunan ruskeaan lautaseinään ja katsoin veljeä ja siskoa laiturilla onkimassa. Veli käytti virveliä, sisko haavia.

Vanhempi poika käveli rantaan lenkkareissaan, verkkareissaan, tuulitakissaan, huppu päässä. Hän istui viereeni penkille ja katsoimme yhdessä pikkusisarusten pyrkimyksiä.

Oli siskon vuoro virvelöidä.

”Tuleeko kalaa?” esikoinen kysyi.

Vastasin jotain ja sitten olimme hiljaa. Taputin poikaa hartiasta. Se tuntui isolta ja lihaksikkaalta, aikuisen miehen olalta. Ajattelin poikaa vastasyntyneenä, jolloin kannoin häntä kämmenelläni, alle kolmikiloista myttyä, jolla oli päässään sairaalamyssy.

Tällainen matka se olisi, mietin. Jokin näistä matkoista ehkä jo ensi kesänä tai viimeistään seuraavana, olisi se matka, joka olisi viimeinen matkamme yhdessä, yhtenä, kokonaisena perheenä. Sitten se matka olisi tehty.

Esikoinen lähtisi ehkä ensin. Sen hetken pystyi jo kuvittelemaan, tuntemaan hänen ryhdistään, näkemään katseesta, kuinka itsenäiseltä hän joissain tilanteissa vaikutti, valmiilta kohtaamaan maailman omillaan. Ei vielä, mutta pian.

Sitten olisi muiden vuoro, ja lopulta olisimme kahdestaan vaimoni kanssa. Kuinka muistelisimme niitä aikoja? Näitä aikoja. Aikoja Pajujärven valoisassa rintamamiestalossa, jossa kävimme kesällä 2019, kun esikoisemme oli 16-vuotias.

Muistatko, oltiin kaikki.

”Tuo se on sitä elämän parasta aikaa”, sanoi appeni kerran.

”Sitä aikaa, jota loppuikänsä muistelee.”

Olin silloin siloposkinen, teräväpiirteinen perheenisä. Meillä oli vasta kaksi lasta, ja teimme niiden kanssa lähtöä appivanhempieni mökiltä.

Kuuntelin, enkä todennäköisesti sanonut mitään, vaan pakkasin lapsia hikikarpalot otsalla turvakaukaloihin ja kiroilin äänettömästi jotakin juuttunutta Isofix-salpaa.

Mutta Pajujärven saunan seinään nojatessani oli helppo ymmärtää, mitä appi tarkoitti.

Että joudun luopumaan tästä kaikesta. Perheestäni. Lapset, joihin olen tutustunut, katoavat. He eivät enää pyri syliini, vaan he asuvat jossain muualla, elävät elämäänsä, ja kun soitan heille, he kaivavat puhelimen taskustaan ja lukevat tuskastuneena: isä soittaa.

Pajujärvestä nousee pari kuhaa. Valmistamme ne ja syömme saunan jälkeen tuvan pöydän ympärillä. Otan kuvan kännykällä, tallennan sinne erikokoisia ihmisiä ja ajattelen: jokainen perhe hajoaa.

Kun perhe on poissa Muumilaakson marraskuussa, luen sen niin, että perhe on poissa. Ei kertomus masennuksesta, ei mitään vertauskuvallista. Perhe on poissa, eikä enää palaa. Ymmärrän hyvin, miksi Muumilaakson marraskuu jäi viimeiseksi muumikirjaksi, ja minulle on täysin selvää, että Tove Jansson halusi sanoa sillä, että perheet katoavat.Ihmettelen, miksi en ole ollut valmis siihen. Sehän on ollut täysin ilmiselvää ja odotettavissa.

Asioiden luulee menevän eri tavalla. Enhän minä ihmisiä menetä. He vain eivät enää asu yhdessä. Ydinperhe kriisissä.

Muumipappa ja meri päättyy kohtaukseen, jossa Muumipappa tulee tyrskyjen luo ja pysähtyy rantatöyräälle.

Siellä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse sähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli kokonaan, hännänhuipusta korviin saakka.

Kääntyessään katsomaan saartaan hän näki valkoisen valon, joka lankesi yli meren. Se tunkeutui tyhjään horisonttiin ja palasi jälleen takaisin pitkinä, säännöllisinä aaltoina.

Majakka oli sytytetty.

Julkaistu: 21.3.2020
1 kommentti