Apu

Loppu lyömiselle: näin Mikko, 37, katkaisi oman ja perheensä väkivallan kierteen


Mikko Oravainen oppi nuorena, että ongelmat hoidetaan väkivallalla. Isänä hän tekee kaikkensa, jotta oppi ei siirry hänen omalle pojalleen.
Kuvat Matias Honkamaa

Suonenjokelainen Mikko Oravainen, 37, muistelee olleensa ensimmäisellä luokalla, kun hän hakkasi koulukaveriaan kumisaappaalla päähän. Se lähti välituntipainista, jossa Mikko oli jäänyt alakynteen. Kaveruus säilyi, vaikka vastapuoli sai rytäkässä ruhjeita ja mustan silmän.

– Omasta mielestäni minulla oli normaali lapsuus. Kun ei ole kuin sen yhden elänyt, ei ole vertailukohtia, Mikko sanoo.

Koulu ei kiinnostanut, mutta kavereiden kanssa sattui ja tapahtui.

Lapsuudessa tuli tietty miehen malli

Mikon vanhemmat erosivat, kun poika oli 13-vuotias. Isosisko muutti äidin luokse, Mikko jäi isän kanssa kahden.

Seurana oli usein isän veljiä ja kavereita. Niissä porukoissa oli perinteisen miehinen kunniakäsitys. Fyysistä välienselvittelyä ei kaihdettu, ja viinanhuuruiset tappelujutut kuulostivat pikkupojasta pelkästään jännittäviltä. Mikko kulki mukana mökkireissuilla ja imi miehen mallia.

– Kun pienen paikkakunnat tyypit pyörivät Kuopiossa, tietysti kaupunkilaiset yrittivät kurittaa maalaisia. Omalla kylällä oli siihen aikaan hyvinkin vahva Suonenjoen ja Pieksämäen välinen taistelu. Niin sanotut tekijämiehet on tiedetty molemmilla kylillä.

Näiden savolaisten heimosotien perintönä Mikko sai jo nuorena itsekin kovan jätkän ja tappelupukarin maineen. Sitä hän kasvatti lyömällä useammin ja kovempaa.

– Joskus yläasteen aikoihin alkoi olla kyseenalaisiakin juttuja. Oltiin semmoisissa paikoissa, missä ei olisi tarvinnut olla.

Käräjille Mikko joutui ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, myöhemmin vielä neljä kertaa.

– Kännitappeluita. Joissain tapauksissa menin kolmantena osapuolena väliin, jotkut olivat ihan itsepuolustusta. Jälkikäteen ajatellen joistakin olisi voinut selvitä ilman tuomiota asianajajan avulla, mutta silloin ajattelin vain, että ihan sama, rahalla näistä selviää.

Niin hän selvisikin: tuomiot olivat aina sakkoja ja vahingonkorvauksia. Helposti olisi voinut tulla sekä vakavampia ruumiinvammoja että kovempia tuomioita.

– Monessakin tapauksessa, joita ei ole edes tarvinnut käräjillä selvitellä, olisi voinut käydä tosi pahastikin, Mikko myöntää.

Juominen alkoi varhain

Alkoholi oli tullut kuvioihin 13–14-vuotiaana. Jos rahaa ei ollut, poikaporukalla tehtiin kiljua. Juominen jäi viikonloppuihin, mutta oli hyvin humalahakuista.

– Ehkä se lyhensi sitä sytytyslankaa. Alkoholi liittyi kavereiden kesken hauskanpitoon, mutta jos joku tuli haastamaan, heti oltiin valmiita. Kyllä siinä yleensä vastapuolikin tiesi, mihin oli ryhtymässä. En muista, että olisin hyökännyt sivullisten kimppuun. Jos kaveri putosi, se putosi, en minä maassa makaavaa enää potkinut.

Kun Mikko kertoo rauhallisesti tarinoita menneisyydestään, hän kuulostaa väkivaltaa lukuunottamatta lähes tavallista nuoruutta viettäneeltä mieheltä. Hän pelleili ja nauratti kavereitaan, mutta humalassa saattoi pimetä. Vasta paljon myöhemmin hän havahtui siihen, että vaikka kaveriporukka eli ihan samanlaista elämää, vain hänellä oli pahoinpitelytuomioita tilillään.

Mikko ei osaa sanoa tarkasti, milloin muutos tapahtui.

– Kyllähän se oli jossain takaraivossa koko ajan tiedossa, että ainakaan tämä ei ole oikea tapa hoitaa juttuja.

Sivullisen on helppo arvata, että muutokseen liittyy nyt 10-vuotias Joel-poika, jonka yksinhuoltaja Mikko on ollut siitä asti, kun poika oli noin puolitoistavuotias.

– Moni sanoo siitä, että onpas hieno juttu. Minulle ollut mikään päätös, jota olisi tarvinnut erikseen miettiä. Kun pojan äiti ei voinut lapsesta huolehtia, se oli itsestäänselvä homma minulle.

"Yhden normaali on toisen epänormaali"

Mikon tarinaa kuuntelevat väkivaltatyön asiantuntijat Pasi Raatikainen ja Arja Airaksinen, jotka tekevät kodin ulkopuolista väkivaltaa ehkäisevää työtä Setlementti Puijolan Aggredi-ohjelmassa Kuopiossa. Viime vuonna heidän juttusilleen tulleen Mikon kanssa hänen yksinhuoltajuutensa tulikin puheeksi vasta toisella tai kolmannella käyntikerralla.

– Se mikä on yhdelle normaalia, on toiselle täysin epänormaalia. Me näemme täällä hirveän paljon erilaisia tarinoita ja kokemuksia. Monesti miehiltä viedään kokonaan mahdollisuus toimia isänä, ja se isän rooli oman muutoksen tukemisessa on äärettömän kova juttu, Raatikainen sanoo.

– Mikosta tuli nopeasti mieleen, että tuo on niin tasapainoinen ihminen, ettei sen tarvitse varmaan hirveän kauan täällä käydä, väkivaltatyön asiantuntijat Arja Airaksinen ja Pasi Raatikainen sanovat.

Raatikaisen mukaan Mikko tekee töitä ja opiskelee, on pistänyt korkin kiinni ja aloittanut kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen sekä fyysisesti että psyykkisesti.

– Samalla hän on yksinhuoltajaisä. Poika voi hienosti ja perhesuhteet ovat kunnossa. Mies oli vain, että ”höh, mitäs ihmeellistä tässä on”.

Mikko oli jo aiemmin huomannut, että alkoholi oli yhdistävä tekijä hänen väkivaltaisissa purkauksissaan. Hän kokeili tipattomia jaksoja ja huomasi voivansa paljon virkeämmin ja paremmin. Liikunnan lisääminen ohjasi samaan suuntaan.

Nyt Mikko on ollut pari vuotta juomatta.

– Viimeisinä vuosina alkoholin kanssa fyysiset oireet olivat ihan kevyttä, vaikka aika pahoja krapuloita olikin, mutta morkkikset alkoivat olla tosi vaikuttavia.

Häpeä ja pettymys omasta käytöksestä saattoi raastaa vielä pitkään tapahtuneiden asioiden jälkeen.

– Kun omasta henkisestä pahasta olosta on päässyt eroon, se ei purkaudu enää väkivaltana.

Hoito ennaltaehkäisee koulusurmia

Raatikainen kertoo, että 18–49-vuotiaille miehille ja naisille tarkoitetussa Aggredissa lähdetään aina asiakkaan omasta kokemuksesta. Siitä, mitä negatiivisia seurauksia väkivallalla on ollut hänen elämässään, olivatpa ne vankilatuomioita ja vahingonkorvauksia tai häpeää ja pelkotiloja.

– Osa on istunut usean elinkautisen. On erilaisten porukoiden velanperijöitä, huumeringeissä ja prosenttijengeissä vielä mukana olevia. On myös sellaisia, jotka eivät ole koskaan saaneet mitään tuomiota, mutta fantasioivat väkivallanteoista, Raatikainen kertoo.

Aggredissa pyritään ennaltaehkäisemään esimerkiksi koulusurmia. Airaksinen sanoo, että toiminta perustuu täydelliseen luottamukseen. Järjestötoimijoilla ei ole velvollisuutta ilmoittaa kuulemistaan asioista viranomaisille, ja asiakkaat voivat kertoa kokemuksistaan vapaasti ilman syyllistämistä.

– Meidän aivomme ruokkivat sellaisia toimintamalleja, jotka osoittautuvat toimiviksi. Joku on pienestä pitäen oppinut, että epämiellyttävästä tilanteesta saa onnistumisen kokemuksen lyömällä kovemmin tai nopeammin. Pääsee ikävästä tilanteesta eroon, tulee hyvä olo ja hormonit lähtevät rullaamaan.

– Me yritämme rakentaa uusia toimintamalleja näihin tilanteisiin, mutta poisoppiminen vanhasta ja uudenlaisten synapsien antaminen aivoille on helkutin hidasta työtä ja vaatii vuosia, Raatikainen sanoo.

Tämän vahvistaa Mikkokin.

– Vieläkin joissain äkillisissä tilanteissa vähintään sen sadasosasekunnin ajan on mielessä, että ei muuta kuin turpaan. Se tunne häviää hyvin äkkiä, mutta kun kolmisenkymmentä vuotta on ollut kantava ajatus, että väkivalta ratkaisee ongelmat, ei se muutos yhdessä yössä tapahdu.

Tie oli nousta pystyyn tuomioiden vuoksi

Menneisyyden synnit eivät ole pilanneet Mikon tulevaisuutta. Hän opiskelee turvallisuusalan tutkintoa ja on saanut jo töitä vartiointiliikkeestä.

– Kouluun hakiessa meinasi nousta tie pystyyn vanhojen tuomioiden takia. Onneksi oli hyvä suosittelija samasta koulusta, yksi kaveri joka on tuntenut minut jo parikymmentä vuotta.

Nuoret opiskelijat saattavat häkeltyä yllättävistä ja aggressiivisista tilanteista, mutta Mikko pystyy kokemuksellaan lukemaan katseita ja eleitä.

– Osana ammattiin kuuluu väkivallan uhka. Joissain kohteissa se on pienempää, joissain hyvinkin arkipäiväistä. Joutuu olemaan tekemisissä samanlaisten ihmisten kanssa kuin minä olen joskus ollut.

Mikon isä kuoli viime vuonna. Kaunaa ei jäänyt.

– Ei me sillä tavalla puhuttu, mutta tavallaan samalla sivulla oltiin. Ymmärrettiin sanomattakin.

Mikko on silti joutunut miettimään, miksi isän puheet ja teot olivat ristiriidassa.

– Toisaalta sanottiin, että ei saa lyödä ketään, ja sitten kehuskeltiin tappelutarinoilla. Eihän sillä sanomisella ole silloin mitään uskottavuutta.

Myös isän suhde alkoholiin jäi kaivelemaan.

– Alkoholi romahdutti hänen terveytensä. Siitä olin vuosia sanonut, kun muutenkin oli terveyden kanssa ongelmia. Sanoin kovastikin, että järki päähän sen kanssa.

Pojalleen Mikko opettaa tietoisesti kahta asiaa: harkitsevaisuutta ja itsenäisyyttä.

– Väkivallattomuus on tietysti itsestäänselvyys. Olen tehnyt selväksi, että nujakoinnit eivät ole hyväksyttäviä missään tapauksessa. Paljon olen haastanut poikaa, vaikka hän ei ole kuin kymmenen vanha. Jos hän on jotain tehnyt, hän joutuu perustelemaan, minkä takia.

Mikko Oravainen aikoo keskustella väkivaltaisesta menneisyydestään Joelin kanssa, mutta vasta kun poika on vähän vanhempi.

–  Haluan, että hän oppii ajattelemaan tekojaan ja miettimään jo etukäteen, onko tämä järkevää vai ei.

Oravaisen perheen miehen malli on muuttunut.

Julkaistu: 2.12.2018