Image

London Has Fallen ajoi Katja Kallion väittelyyn elokuvan ohjaajan kanssa.

London Has Fallen ajoi Katja Kallion väittelyyn elokuvan ohjaajan kanssa.

Haluan vain parastasi
Teksti Katja Kallio
Mainos

Kolumni | London Has Fallen ajoi Katja Kallion väittelyyn elokuvan ohjaajan kanssa.

Vuonna 1985 iranilainen pikkupoika lähtee Teheranista Ruotsiin, Uppsalaan. Iran ja Irak sotivat keskenään, eivätkä vanhemmat tahdo enää katsella, kun poika pelaa fudista kaduilla, jotka voivat lentää taivaan tuuliin hetkellä millä hyvänsä. Poika – Babak nimeltään, Babak Najafi – luulee lähtevänsä parin viikon lomalle mutta ei palaa enää koskaan Iraniin.

Aikuiseksi vartuttuaan Najafi opiskelee dokumenttiohjaajaksi Dramatiska Institutetissa ja saa tunnustusta. Esikoiselokuva Sebbe kertoo Ruotsin köyhistä, surkeasta lehdenjakaja-yksinhuoltajaäidistä ja hänen koulukiusatusta pojastaan. Sebbe voittaa parhaan elokuvan Guldbaggen vuonna 2010 ja Berliinissä parhaan esikoisohjauksen palkinnon.

Ja nyt Najafi on sitten ohjannut parjatun rymistelyleffan London Has Fallen. Tässä Olympos on valloitettu -elokuvan jatko-osassa Britannian pääministeri kuolee hämärissä olosuhteissa, ja läntisen maailman mahtimiehet saapuvat hautajaisiin. Koko juttu on tietenkin terroristien värkkäämä ansa, josta vain Yhdysvaltain presidentti (Aaron Eckhart) pääsee livahtamaan.

Najafi hyppäsi Londonin remmiin hätävarana, käyntikorttinaan Jens Lapiduksen romaaneihin perustuva Rahalla saa 2, ja onnistui silti ohjaamaan siitä puuduttavaa Olymposta huomattavasti katsottavamman elokuvan.

Ongelma vain on se, että minusta hänen ei pitäisi tehdä toimintaleffoja ollenkaan. Miksei hän tajua, millaisia elokuvia hänen kannattaisi ohjata? Sitä minä häneltä mielessäni tivaan. Väittelen hänen kanssaan jo katsomossa ja vielä vessassa pestessäni illalla hampaita.

Tekisit nyt hyvä ihminen vaikka jotakin Taxi Teheranin tyyppistä, minä sanon ja osoitan häntä hammasharjalla, dokkariohjaajahan sinä olet! Vaikka parasta olisi, jos sinusta tulisi uusi Asghar Farhadi ja ohjaisit matemaattisen tarkkaa musertavaa elokuvarunoa kuten hän. Entä koko Iranin uusi aalto, entä kaikki isoäitisi tarinat, entä oma taiteesi? Ajattele nyt vähän!

Najafi, jolla on kuulemma säteilevä hymy, ei hymyile vessassani ollenkaan. Hän sanoo, ettei halua enää kertaakaan kuulla suustani sanaa ”taiteesi”. Ja uusi aalto? Ainoat elokuvat, joita Iranissa hänen lapsuudessaan näki, olivat propagandaelokuvat. Sitä paitsi, hänhän on ruotsalainen! Ruotsissa kaikki ymmärtävät, että hän on ruotsalainen ohjaaja. Niinpä tietysti, minä sanon, ja niin sinä varmaan itsekin luulet. Mutta täytät syyskuussa neljäkymmentä, mieti nyt mitä Pawel Pawlikowskillekin siinä iässä tapahtui. Eikö tekisi mieli ohjata Iranin Idaa?

Se pistää kinaan vauhtia. Voit työntää elokuvarunosi ja Iranin Idasi sanonko minne, hän ehdottaa. Oletko sattunut katsomaan Bansheeta? Olen sattunut, olen nähnyt ne kaksi visuaalisesti mielenkiintoista jaksoa, jotka sinä olet häijyyn rikossarjaan ohjannut, ja sitä suuremmalla syyllä kysyn. Haluan vain sinun parastasi!

Minä ja Najafi olemme samaa sukupolvea, mutta yhtäkkiä tuntuu siltä kuin kiljuisin pojalleni, että sinä muuten menet RUK:hon ja ajat kuorma-autokortin kuten isäsi ja isoisäsikin, koska sillä tavalla elämässä tehdään. Kauheaa. Ja turhaa, koska poika sen kun rämpyttää kitaraa kaduilla ja alkaa tämän kuorma-autokorttia koskevan riidan jälkeen nukkua yönsä pankkiautomaateissa.

Minä teen mitä lystään, Najafi vastaa. Et tiedä mitään minusta tai haaveistani. Et mitään. Ja oikeassahan hän on. Mistä minä tiedän, mitä hän tahtoo? Ehkä juuri tätä, tai sitten jotakin ihan muuta, ja kuka minä olen sanomaan mikä on väärin? Mutta yhtäkkiä hän sanookin: Tiedoksesi muuten, kun et näytä tätä mistään lukeneen, aion vielä joskus tehdä elokuvan Iranissa. Se käsittelee lapsuusmuistojani, minulla on niitä varastossa suunnaton määrä, ja siitä tulee minun viimeinen elokuvani. Lopetan siihen.

Olin minä sen lukenut, oli vain päässyt unohtumaan, ajattelen. Ääneen sanon vain, että sitä elokuvaa minä odotan, vaikka en toivo, että sen aika tulee ihan vielä.

Sitten sammutan valot, ja hän katoaa. Vähän hymyilyttää. Tiesinhän minä. Koskaan ei pidä aliarvioida iranilaista ohjaajaa, ei vaikka hän olisi ruotsalainenkin. ■

Julkaistu: 29.4.2016