Ivan Petrovits, Vanja-eno, on palvellut koko ikänsä muita hoitaessaan sisarvainajansa maatilaa. 47-vuotiaana hän kokee hukanneensa elämänsä, ei kykene iloitsemaan mistään tai kokemaan mitään suurta. Vanjan tulevaisuus muistuttaa lähestyvää syksyä.

Tarkoituksettomat, ohitse lipuvat loppukesän päivät ovat muuttuneet, kun maatilalle on tullut Vanjan sisarvainajan puoliso, vanha professori kauniin nuorikkonsa kanssa.

Anton Tsehovin Vanja-enon kantaesitys nähtiin vuonna 1899 Moskovan Taiteellisessa teatterissa. Kirjailija oli alle 40-vuotias, kun näytelmä valmistui, mutta hän kirjoitti paljaan, runsaasti koomisia piirteitä sisältävän näytelmän keski-iän kriisistä. Kriisistä, jolloin ihminen tajuaa eläneensä luultavasti jo puolet elämästään. Ja mitä hän on saanut aikaan, mistä hänet muistetaan? Luultavasti ei mistään.

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Vanja tarkastelee syvällisesti ja rakkaudella näytelmän perusteemoja, unkarilaisen Tamas Ascherin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle ohjaama Vanja kaivaa esille henkilöhahmojen koomisen elämäntuskan. Westerbergille Vanjan ohjaus oli ensimmäinen, Ascherille näytelmä on tuttu muun muassa Australiassa tehdyn ohjauksen jälkeen.

Kahden esityksen vertailu tekee väkivaltaa hienoille tulkinnoille, sillä molempien Vanja-enojen ohjaus ja miehitys ovat huippuluokkaa. Erot löytyvät ainoastaan painotuksissa, ei osaamisen määrässä.

Kansallisteatterin esityksen helmiä ovat jokaista lihaksensa värähdystä myöten läsnäoleva Eero Aho Astrovina, Krista Kosonen professorin kuin eksyksissä olevana nuorikkona Jelenana, Emmi Parviainen nuorena, epätoivoisesti Astroviin rakastuneena Sonjana. He ja näytelmän kaikki muut henkilöt ovat tuuliajolla kartanon tyhjissä huoneissa, jota Markus Tsokkisen lavastus kuvaa komeasti.

Santeri Kinnunen on puolestaan suurenmoinen, elämänsä harmaudessa riutuva Vanja kaupunginteatterissa, Esko Salminen miltei varastaa shown itseään säälivän professorin monologissa, ja Anna-Maija Tuokko on sensuelli, turhautunut Jelena, johon Astrovia letkeästi tulkitseva Martti Suosalo rakastuu.

Kansallisessa Westerbergin uusi, puhekielinen suomennos ja kaupunginteatterissa Teemu Kaskisen suomennos avaavat Vanja-enon sanoman katsojalle aivan uudella tavalla. Tai sitten hän on sen ikäinen, että näytelmän teemat alkavat tosissaan koskettaa!

Mistä kaikessa on lopulta kyse?

Elämän silmänräpäyksellisyydestä, kyvystä kohdata toinen ihminen ja ottaa vastaan rakkaus oikealla hetkellä sekä sielun pohjattomasta yksinäisyydestä.