Kun Vesa-Matti Loiri kuoli, spektaakkeliin oli varauduttu viimeisen päälle: oli Jari Tervoa, Ylen muisto-ohjelmaa, interaktiivisia lehtijuttuja, lisää Jari Tervoa ja videoklippejä Loirin uran huippuhetkiltä.

Nostalgiakone puksutti täyttä höyryä. Tätä kaikkea Loiri oli, muistathan tämän, tämän ja tämän hänen roolinsa.

Hänen taidettaan analysoitiin hämmästyttävän vähän.

Itse esimerkiksi uskon, että Vesa-Matti Loirin kuolemattomin taideteos on hänen esittämänsä joululaulu Sydämeeni joulun teen. On selvää, että sitä lauletaan vielä 2080-luvulla. Uuno Turhapurot alkavat olla vanhainkotien halpisviihdettä jo nyt. Lapin kesä taas on meemiytynyttä Loiria, jota möristään karaokessa istualtaan. Varhainen psykelevy 4+20 on ja pysyy marginaaliklassikkona.

Loiri oli kiistatta merkittävä suomalainen taiteilija, mutta yhtä kiistatonta on se, kuinka sidottuja hänen saavutuksensa olivat hänen omaan aikaansa. Päätyöt ovat vuosikymmenten takaa. Lapualaisoopperan nähneitä suomalaisia on elossa hyvä jos tuhansia.

Joulun alla ehdotin eräälle suurelle suomalaismedialle, että kuolinuutisointiin jäi taiteen kokoinen aukko, ja haluaisin pohtia tätä kaikkea ääneen. Sain vastauksen too soon.

Kesällä kuoli säveltäjä Kaija Saariaho, eikä spektaakkelia ollut suunniteltu. Sonja Saarikoski ihmetteli Long Playn uutiskirjeessä, kuinka nopeasti uutinen hiipui. Harva poliitikko edes twiittasi. Helsingin Sanomissa aihe oli vaipunut tärkeämpien ja ”tärkeämpien” alle jo, kun maailman päälehdet vasta alkoivat julkaista laajoja nekrologejaan.

”Kuolinuutisten ja kansallisen sururituaalin kohdalla juuri ’ulkoinen’ menestys kuitenkin ratkaisee”, Saarikoski totesi.

Saariaho, jos joku, taas tuntui vähät välittävän taiteen ulkoisista mittareista.

Hän koki, että varsinkin mitä musiikkiin tulee, Suomen kulta-ajat olivat jäämässä taakse: ”Usko siihen, että minun kaltaiseni ihmiset tekevät jotakin tärkeätä, jonka arvoa ei voi mitata vallalla, kunnialla eikä rahalla, ei näytä enää olevan osa yleistä poliittista sivistystä”, hän oli kirjoittanut maaliskuiseen akateemikonpuheeseensa.

Lopulta myös Saariahon sururituaali kanavoitiin henkilökohtaiseksi sosiaaliseksi pääomaksi, kuten kulttuuritapahtumat nykyään usein. Kun Saariahon viimeinen sävellys, trumpettikonsertto Hush sai kantaesityksensä Helsingin Juhlaviikoilla, se näytti sosiaalisen median turvaetäisyydeltä käsin kulttuurikaupunkilaisten läsnäolotilaisuudelta, johon kuului osallistua ja sanoa ooh.

Ylelle Hush-kokemuksestaan kirjoittaneelle Tuomas Karemolle jäi sama kuva kuin itselleni: teoksen kova kohtalo oli jäädä kriittisen tarkastelun ulkopuolelle.

Ja kun Miki Liukkonen kuoli, päädyin pohtimaan median vastuuta. Oliko Liukkosesta tullut Instagram-ajan Timo K. Mukka, Andy McCoy vai vähän molempia?

En muista juttuja, joissa Liukkosen romantisoiman miestaiteilijaelämän kanssa olisi erityisemmin asetuttu poikkiteloin. Pikemminkin häntä yllytettiin siihen, vaikka muuten kulttuurikenttä alkoi kovaan ääneen kyllästyä kaikensorttiseen ”neroiluun”. (Itsekin kirjoitin hänestä vuonna 2013 tällaisen henkilökuvan.)

Lukijamääristä panikoiville kulttuuritoimituksille Liukkosen suurisuinen tyyli oli täysosuma. Hän töksäytti jotakin, mikä sitten painettiin lehteen, klik, klik, klik. Julkisia vastakirjoituksia ei juuri nähty. Keskustelu on terveen kulttuuriympäristön merkki, mutta Liukkosen ensimmäisestä sanasta tuli usein viimeinen.

Siinä sivussa tapahtuivat hänen kirjansa. Niidenkin ”kohu” oli niiden paksuus, harvemmin muu sisältö. Keskusteltavaa olisi riittänyt. Oliko Liukkonen se suuri suomalaisen kirjallisuuden uudistaja, joka hän väitti olevansa? Vai taitava fanipoika, jolla oli ällistyttävä lahja luoda retrokirjallisuutta ihailemiensa Pentti Saarikosken, Michel Houellebecqin, David Foster Wallacen, Thomas Pynchonin ja päätösteoksessa ilmeisesti Louis Ferdinand Célinen tapaan.

Hänen kuolemansakin jälkeen hänen teostensa analyysi jäi pitkälti hänen kustannustoimittajansa Samuli Knuutin vastuulle. Knuutin kirjoittaman pienoisesseen hänen ja Liukkosen yhteistyöstä luin mielelläni, mutta Helsingin Sanomia mieluummin olisin lukenut sen kustantamon kotisivuilta.

Viimeisen romaanin, Vierastilan, ilmestymisestä on jo muutama viikko, mutta puheenaihetta siitäkään ei tullut. Irtokritiikkejä, siinä se.

Liukkonen oli ennen kaikkea kirjailija, mutta koska emme osaa puhua emmekä kirjoittaa taiteesta, suhtauduimme häneen kuin julkkikseen. Se tuskin oli hyväksi kenellekään. Liukkoselle kaikkein vähiten.