Image

Lohduttavien äänien paluu



Lohduttavien äänien paluu

Kolumni | Erottuuko tanskalaisen Mewin nauku keskeltä hälinää, kysyy Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti

Kuka muistaa 00-luvun? Niin mitättömän vuosikymmenen, ettei kukaan edes tiedä millä nimellä kutsua sitä. Se kyllä tuotti tukun hyviä albumeita mutta ei kulttuurillisia maanjäristyksiä, ei punkkia, discoa, teknoa, ei edes omaa grungeaan.

Tanskalainen Mew silti toivoo meidän muistavan. Ainakin läpimurto suomalaiseen tietoisuuteen oli vaikea unohtaa: Mew teki itsestään nimen Vanhalla ylioppilastalolla lokakuussa 2002 lämmitellessään Manic Street Preachersia. Eteerisellä mutta valtamerilaivan kokoisella musiikillaan mutta ennen kaikkea lavan taustalle heittämillään tausta-animaatioilla he varastivat huomion walesilaisisänniltään kuin kajalkynän isosiskoltaan.

Seuraavan parin vuoden ajan albumeillaan Frengers (2003) ja And The Glass-Handed Kites (2005) Mew hallitsi uneliaalla ja arvoituksellisella efektipopillaan skandinaavista musiikkikenttää. Se oli viattomuuden aikaa, silloin oikeasti luulimme että pumpulissa kasvaneet nörttipojat voisivat kitaroineen oikeasti merkitä jotain laajennettua kaveripiiriään suuremmalle yleisölle. Muun muassa The Killers, Editors, Bloc Party ja The Strokes onnistuivat myymään meille idean, että uusi kitarabändien kultakausi oli käsien ulottuvilla. Se oli sokerihuurteista viattomuuden epookkia ennen Spotifyta ja ennen levykauppateollisuuden kuolemista. Se oli liennytyksen ja talouskasvun aikaa, päiviä jotka haihtuivat ilmaan kuin eetteri. Ja kuten kaikkien viattomuuden aikakausien, sen täytyi päättyä.

Nyt, liki kymmenen vuotta myöhemmin, Mew yrittää tehdä paluuta. Toki välissä oli odotettu albumi nimeltä No More Stories (2009), avoin maali jonka he missasivat kuin vain tanskalaiset osaavat. Vähemmän odotettu uutukainen, tyypilliseen tapaan ärsyttävästi nimetty +-, kuulostaa siltä kuin sen tekijät tietäisivät, että tällä kertaa heidän täytyy taas tehdä parhaansa. Talouslaman ja uuden kylmän sodan aikana pelkät kryptiset tekstit ja viulua soittavat animoidut kissat eivät enää riitä.

Ja kaikki +-:lla kertoo, että nyt Mew tosissaan tavoittelee taas sen yleisön huomiota, jonka he hajamielisyyksissään hukkasivat. Avausraita Satellites riskeeraa vajaan minuutin intron ennen kuin kaikki maailman kitaraefektit ja Jonas Bjerren falsetti valtaavat äänialan kuin Vanhan ylioppilastalon.

Juuri Bjerre lieneekin Mew’n suosion salaisuus. Kun ottaa huomioon yhtyeen musiikillisen ilmaisun mahtipontisuuden, olisi helppoa pitää Bjerren hentoa ja korkeaa ääntä heikkoutena, mutta juuri hänen äänensä antaa yhtyeelle herkkyyden, joka muuten puuttuisi bändin popprogesta tai pahimmillaan jopa nu-metalia kohdi kurottavasta raskaudesta. 

Taannoin Bjerre kertoi potevansa pahaa unihalvausta, meille valitettavan monelle tuttua tilaa, jossa herättyämme luulemme halvaantuneemme yön aikana, koska emme pysty liikuttamaan jäseniämme. And The Glass-Handed Kitesin aikoihin Bjerre kertoi oppineensa nauttimaan tuosta epämiellyttävästä tilasta, koska silloin ajatukset ovat vapaita kehon vaatimuksista. Ja ehkäpä tuollaisten hetkien kyseenalainen lumo on läsnä Bjerren kimuranteissa teksteissä  ja Clinging On To A Bad Dreamin kaltaisten kappaleiden narkoottisessa euforiassa. Mew kun on aina nähnyt suloisia unia, joilla on lihaksia.

Jotain kuitenkin jää puuttumaan +-:n smörgåsbordista. Ikääntymisen yksi kirouksia on se, että mikä joskus vielä oli helppoa, ei enää yhtäkkiä sitä olekaan – itse asiassa se onkin vaivihkaa muuttunut niin vaikeaksi, että on mahdotonta kuvitella sen koskaan mitään muuta olleenkaan. Kappaleet, kuten The Night Believer ja Interview The Girls, kuulostaa siltä kuin keski-ikäiset miehet yrittäisivät esittää balettia lapsuutensa puujaloilla. 

Turhaan kuulija etsii näistä kappaleista uutta Specialia tai Comforting Soundsia, sillä se on kuin etsisi ensisuudelmaansa Tinderistä.

Joskus vain täytyy tyytyä vähempään, mutta Mew’n tapauksessa voimme lohduttautua, että heidän vähempänsä on siltikin aika paljon. 

Julkaistu: 4.6.2015