Apu

Lissun masennus olikin aivokasvain



Lissun masennus olikin aivokasvain

Kolme pitkää vuotta läheiset lääkäreitä myöten luulivat, että Eeva-Liisa Inkinen kärsi masennuksesta. Sitten tuli ”musta perjantai”, joka mullisti elämän, mutta teki siitä myös paremman.
Teksti Eve Hietamies

On marraskuun 25. päivä vuonna 2016. Päivän uutisotsikoissa kohistaan siitä, että pääministeri Juha Sipilän (kesk) sukulaisten omistama konepajayhtiö on saanut merkittävän tilauksen valtion omistamalta Terrafamen kaivokselta. Iltapäivälehdessä puidaan Malmin sairaalan norovirusepidemiaa, ja kirjailija Jukka Viikilä juhlii ensimmäistä päiväänsä vuoden Finlandia-palkinnon saajana.

Kun ilta pimenee Suomessa, Atlantin toisella puolella Amerikka herää odotettuun päivään: on Black Friday eli musta perjantai, kiitospäivän jälkeinen päivä, jota pidetään Yhdysvalloissa kauppojen joulusesongin avauspäivänä.

Samaan aikaan Raision keskustassa myös Eeva-Liisa ”Lissu” Inkisen perjantaista on tulossa musta. Hän istuu autossaan ja odottaa ystäväänsä, sillä tarkoitus on lähteä Turun Logomoon katsomaan Raskasta Joulua -konserttia. Asiassa on vain muutama ongelma: ystävä on pikkujoulujuhlissa ja Logomon keikka vasta kolmen viikon päästä. 

Silti Lissu on istunut autossaan odottamassa lähtöä jo lähes kahdeksan tuntia.

Aurinko paistaa Merimaskun Iskolassa syyskuussa 2017. Hymyilevä nainen pyörähtää ovella, toivottaa tervetulleeksi ja kiirehtii takaisin keittiöön paistamaan lisää lettuja. Kynttilät palavat pöydällä, komeat ruusukimput hehkuvat maljakoissaan. Lissu kertoo viettäneensä viisikymppisiään jo etukäteen, sillä varsinaisena syntymäpäivänä 19. lokakuuta on ruuhkaa: samana päivänä on myös Lissun isän sekä pikkusiskon Helin syntymäpäivät. Isä täyttää tänä vuonna 80 vuotta.

Lissu on maanviljelijäperheen kolmesta vanhimmasta tyttärestä keskimmäinen. Aviomies Pena työskentelee puuseppänä ja rakennusmiehenä, 13-vuotias Mikko-poika haaveilee mopokortista. Talossa asustelee myös viisivuotias Kassu-kissa ja sen veli, 14-vuotias Ruti, joka ei tosin suostu sisälle.

Lissu kävi alakoulua läheisessä Merimaskun maalaiskoulussa, yläkoulua Naantalissa ja opiskeli Raision kauppaoppilaitoksessa myyntilinjan merkantiksi. Sen jälkeen hän kävi Naantalissa emäntäkoulua ja jatkoi Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen ja valmistui metalli- ja kivilinjan artesaaniksi. Myöhemmin hän opiskeli Naantalin kotitalous- ja sosiaalialan oppilaitoksessa vammaistyön lähihoitajaksi.

Naisen ansioluettelo on niin uskomaton, että kaikkien asioiden luetteleminen veisi lehdestä muutaman sivun. 

Lissu on tehnyt töitä lasten ja nuorten, kehitysvammaisten, maahanmuuttajien, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien sekä vajaakuntoisten ja vanhusten kanssa. Hän on vetänyt draama- ja kuvataidekerhoja, opiskellut taideterapiaa ja teatterin ja draaman opettamista sekä tehnyt töitä paikallisradiossa ja valokuvaamossa. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja pitänyt taidenäyttelyitä. Tarvittaessa hän pukeutuu pellehahmoksi; LiseLåtte Pomppa’du on esiintynyt muun muassa lastenkutsuilla. 

Lissu tekee kortteja, koruja ja taidepeilejä myyntiin. Hän on myös shiatsuhieroja ja harrastaa kaikenlaisia kursseja aina japanilaisella raku-metodilla tehdyistä savitöistä noitarumpujen rakentamiseen. 

Tällä hetkellä hän ohjaa prosessidraamaa lapsille eli opastaa lapsia vaikeiden tunteiden kohtaamisessa hyödyntämällä lapsille tuttuja hahmoja, kuten Autot-animaation Salama McQueenia.

– Teen asioita limittäin ja lomittain, siksi olen kai ehtinyt tehdä niin paljon. En oikeasti osaa nimetä ammattiani. Hyvä ystäväni Kirsi sanoi minulle kerran, että älä edes yritä laittaa itseäsi mihinkään lokeroon, se on täysin mahdotonta, Lissu nauraa.

Eeva-Liisa Inkinen harrastaa erilaisia kursseja savitöistä noitarumpujen rakentamiseen. Kuvassa olevan rummun on Lissu tehnyt itse. 

Kaikki meni hyvin, kunnes vuoden 2005 tienoilla Lissu otti harha-askeleen.

– Minä onneton lähdin sosiaalialan töihin. Ajattelin, että täytyy tehdä jotain kunnollista, eihän ihminen voi olla pelkkä taiteilija! Mutta ei sellaista pysty kitkemään itsestään.

– Pidin työstäni, mutta jo ensimmäisen työn jälkeen olin väsynyt. Silti lähdin seuraavaan työhön ja sieltä seuraavaan. Voimat ehtyivät päivä päivältä. Viimeisin työni oli ylikuormittavaa, huonosti organisoitua ja kuluttavaa, Lissu kertoo.

– Kolme vuotta elin aivan zombina. Lopulta minulla todettiin keskivaikea masennus.

Vai oliko se masennusta? Muiden mielestä oli, Lissun mielestä ei. Hän kieltäytyi syömästä masennuslääkkeitä ja hoiti mieltään purkamalla tuntojaan paperille. Mutta uupumus alkoi vaivata yhä enemmän. 

– Kuljin kuin unessa ja liikuin mekaanisesti kuin robotti, tosin kykenin kyllä koko ajan kirjoittamaan. Muu toimintakyky olikin sitten nollassa ja kaikki tekeminen erittäin passiivista. Kerran istuin eteisessä ja selitin siskolle, etten saa kenkiä jalkaan, koska jalat ovat niin paljon kasvaneet. 

– Parhaiten liikkumistani olisi voinut kuvailla laahustamiseksi. Lopulta oikeastaan vain olin. Ilmeetön, apaattinen, surumielinen. 

Kellonajat ja päivämäärät alkoivat heittää kuperkeikkaa. 

– Kaikki looginen ajattelu alkoi olla mahdotonta. Vein poikaa tuntia liian aikaisin kouluun, koska en osannut hahmottaa kellonaikaa. Jossain vaiheessa askel alkoi viettää vasempaan. 

Vuonna 2013 päälle iski totaalinen väsymys. 

– Vedin raskaan työviikon ja sen päälle piti rakentaa lauantaiksi eräälle ryhmälle toiminnallinen iltapäivä. Aloin koostaa materiaalia ja mietin, miksi en saa mistään kiinni. Miksi en enää pysty? Ihmiset hokivat, että ”koetas nyt vähän napakoitua” ja minähän koetin. Soitin kerran ystävälle, etten enää tiedä kuka olen. En enää tuntenut itseäni.

Tuli myös harhoja. Kerran Lissu näki itsensä Petri Nygårdin musiikkivideossa.

– Takkia oli vaikeaa saada päälle. Vasen jalka ei toiminut kunnolla, ja oli vaikeaa painaa kytkintä. Koska auto sammahteli, vein sen kaksi kertaa kytkinremonttiin, vaikka vika ei ollut autossa. Jokin oli pielessä, mutta en tiennyt, mikä. Ajattelin, että onpa tämä elämä välillä aika pirun rankkaa.

– Onnekseni olen soturi, joka ei helposti lannistu.

Sitten tuli marraskuinen musta perjantai vuonna 2015.

– Olin siis istunut kahdeksan tuntia Raision keskustassa autossani odottamassa, koska lähdemme ystävän kanssa konserttiin. Onneksi ilma ei ollut kylmempi, silloin taisi olla jopa pari astetta plussan puolella – en muista varmasti. Mutta korkokengät olivat jalassa ja nahkatakki päällä. 

Viimeinen muistikuva oli ajatus mennä auton takapenkille oikaisemaan jalkansa, joita kylmässä oli alkanut jo krampata.

– Soitin kuulemma siskolle aamuyöstä puoli neljältä. Puhelua en muista, mutta olin pyytänyt hakemaan minut, sillä auto ei lähtenyt käyntiin.

Kun sisko miehineen tuli paikalle, Lissu kyyhötti sikiöasennossa autonsa takapenkillä niin jäässä ja kohmeessa, että naista oli vaikeaa saada autosta ulos. He veivät Lissun kotiinsa, laittoivat kuumaan kylpyyn ja palasivat katsomaan autoa, joka oli startannut saman tien. 

Sisko soitti ambulanssin. Kuuma kylpy oli elvyttänyt sen verran, että Lissu vastasi ensihoitajien kysymyksiin järkevästi – tosin väittäen, että oli huhtikuu.

– Testitulokset olivat normaalit ja puhuin suhteellisen täysipäisesti, en ollut huumeissa enkä humalassa. Ambulanssin henkilökunnalla oli takanaan raskas ja pitkä yövuoro, joten he suuttuivat. Luulivat, että pidän heitä pilkkanaan. Sisko ja tämän mies kuitenkin vaativat, että minut oli vietävä Tyksiin, ja sinne sitten päädyin.

Sairaalan tapahtumat ovat hämärän peitossa. Raajoja oli vaikeaa liikuttaa, mutta kortisoni alkoi nopeasti tasoittaa oloa ja laskea turvotusta aivoissa. Lissu kärrättiin magneettikuvaukseen.

– Lääkärin tarkastusta en muista ollenkaan, mutta muistan nähneeni harhoja sairaalassa. Olin muka miehen kanssa kotona. Seuraavana päivänä hoitaja tuli sanomaan hienosti suoraan, että ”löydettiin sinulta iso aivokasvain”.

Lissu ei säikähtänyt uutista.

– Aivoista ei irronnut mitään johdonmukaista ajatusta. Nopeasti kuitenkin selvisi, että kyseessä on hyvälaatuinen kasvain. Jos se olisi ollut pahanlaatuinen, olisin hyväksynyt senkin. Uskon kohtaloon enkä pidä mitään sattumana. Kaikella on tarkoitus.

Aivokasvain tuli sokkina läheisille, etenkin perheelle. Mutta se myös selitti paljon asioita.

Kasvain poistettiin kuuden tunnin leikkauksessa 7. joulukuuta 2016. Se oli 6,5 senttiä pitkä, pienen nyrkin kokoinen.

– Oma diagnoosini on, että aivokasvain on ollut olemassa todennäköisesti koko elämäni, mutta kuormittavat työt saivat aikaan sen, että kasvu alkoi kiihtyä. Masennus katosi välittömästi leikkauksen jälkeen, ja jo heräämössä naureskelin, sillä kasvain ei painanut enää päässä ja olo tuntui niin hyvältä. Ihmiset liikkuivat kuin draamaharjoituksissa, katselin suorastaan lumoutuneena hoitajien sulavaa ja niin kauniilta näyttävää liikkumista, kun he pehmeästi kulkivat potilaan luota toisen luo ja tarjosivat hoivaa ja huolenpitoa, Lissu kertoo.

Potilas päästettiin kotiin 12. joulukuuta. 

– Aloin saman tien siivota. Makasin keittiön lattialla, hihittelin ja pyyhin listoja, kun oli niin hemmetin hyvä olo. Olen myöhemmin miettinyt syytä euforiaan. Pääsin jollain tavoin kurkkaamaan, millaista on olla todella masentunut, ja kun minut otettiinkin sieltä pois, tuli niin hyvä olo. 

– Synnyin 19.10.1967 ja nyt koen syntyneeni uudestaan, sillä näin onnellinen ja hyvinvoiva en ole ollut koskaan. Tapasin taannoin tyttökaverini äidin, jota en ole nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän sanoi, että kuulostat ihan samanlaiselta kuin silloin ennen. Sain itseni takaisin!

Sosiaalialan töihin Lissu ei palaa. Hän sai starttirahan toiminimelle ja pysyy tästedes taiteen parissa.

– Olen ottanut lahjani käyttöön, koska olen aika monipuolinen. En enää pelkää sanoa mielipidettäni enkä kauheasti kaunistele, vaan uskallan olla juuri niin rehellinen kuin olen. En myöskään kuluta kertyneitä voimiani ja elämäniloani heti alkumetreillä vaan kuuntelen kehoni viestejä. Osaan sanoa myös ei.

– Mikä parasta, että ennen nukuin vähintään yhdeksän tuntia yössä, kun nykyään kuuden tunnin yöunet ovat jo luksusta. Sain siis elämääni lisää tunteja, Lissu iloitsee ja osaa taatusti ottaa ylimääräiset tunnit käyttöönsä.

Teksti Eve Hietamies, kuvat Suvi Elo

Julkaistu: 26.10.2017