Toukokuun aamu valkenee kuulaana ja valontäyteisenä, kun kaarran autollani Kotkan satamaan. Olen lähtenyt liikkeelle kotoani Nurmijärveltä kukonlaulun aikaan ehtiäkseni mukaan lintuharrastajien veneristeilylle itäiselle Suomenlahdelle.

Hädin tuskin ehdin autosta ulos, kun arktikan lumous saa minut valtaansa: taivaalta kuuluu etäistä, vaimeaa kaakatusta, joka voimistuu nopeasti, ja hetken päästä satojen valkoposkihanhien aura lentää ylitseni. Näky on majesteetillinen.

Edessäni on upea kevätreissu aurinkoisella merellä: toinen toistaan suurempia hanhiparvia, muuttavia kahlaajalintuja, muutama kookas petolintukin. Kaiken kaikkiaan havaitsemme kuuden tunnin risteilyllä yli 50 lintulajia. Yksilömäärät lasketaan kymmenissä tuhansissa. Mikä päivä!

Aina arktikan seuraaminen ei ole yhtä juhlaa, vaan lintuja joutuu joskus odottelemaan turhautumiseen asti. Viime keväänä kävin veljeni kanssa Arktika-päivillä Virolahdella, Suomen kaakkoisimmassa kolkassa.

Sää vaikutti aivan upealta – ja siinähän se ongelma olikin! Jos nimittäin on liian hyvä keli, siis tyyntä ja aurinkoista, lintujen muutto ei ole välttämättä parhaimmillaan. Koko kauniin päivän tähyilimme tyynen meren ulappaa toivoen, että horisontissa alkaisi pian näkyä tummia, kutkuttavasti lähestyviä lintuparvia.

Arktika-päivien opas kertoi, että Suomenlahden eteläpuolella Viron rannikolla on valtavia hanhiparvia ruokailemassa. Ne odottivat sopivaa eteläistä ilmavirtausta. Jos sellainen tulisi, Virolahden taivas saattaisi jonkin ajan kuluttua olla täynnä.

Vaikka ilta alkoi jo hämärtyä, taivas pysyi tyhjänä. Tällä kertaa ei tärpännyt, vaan päämuutto pääsi menemään ohi seuraavalla viikolla – sillä aikaa, kun olimme töissä. Sellaista se työläisen luontoharrastus on: luontoon pääsee silloin, kun pääsee, ei aina silloin, kun siellä olisi eniten nähtävää.

Kotiin länteen päin ajaessa näimme sentään Haminan kohdalla korkealla taivaalla lentävän jättimäisen hanhiparven. Se sykähdytti ja valoi uskoa, että retkelle lähteminen oli sittenkin ollut vaivan arvoista.

Arktisten lintujen kevätmuuton ensimmäinen merkki on meriharakoiden ilmestyminen taivaalle. Vaikka porkkananvärisestä nokastaan ja jaloistaan tunnettu kahlaaja on yleinen esimerkiksi Helsingissä, meriharakan pääjoukot suuntaavat pesimäseuduilleen Jäämerelle.

Meriharakat lentävät muutaman tai parinkymmenen yksilön parvissa, jotka vilkkuvat kaukaa katsoen mustavalkoisina.

Samoihin aikoihin, toukokuun alussa, alkaa myös allihaahkojen, mustalintujen ja kuikkien muutto yli Suomenlahden. Muita arktikan muuttolajeja ovat esimerkiksi alli, merikihu, punakuiri, lapasotka ja pilkkasiipi.

Viime vuosina yksi arktikan laji on runsastunut selvästi: valkoposkihanhi. Se on hanheksi melko pienikokoinen, mutta silti varsin komea lintu, etenkin, kun se lentää usein suurissa parvissa.

Valkoposkihanhien muutto on aikaistunut vuosi vuodelta, ja niiden päämuutto tapahtuu yleensä toukokuun puolivälissä tai hieman sen jälkeen. Valkoposkien päämuutto saattaa mennä ohi jopa päivässä tai parissa.

Kunnon massapäivänä yhdeltä ainoalta ulkosaariston luodolta voidaan laskea kymmeniätuhansia hanhia.

Vielä 1900-luvun alkupuolella valkoposkihanhea metsästettiin rajusti, mutta suojelun ansiosta lintu on nyt päässyt levittäytymään uusille elinalueille.

Valkoposkihanhen menestyksen Itämeren piirissä selittää pitkälti tarjolla ollut hanhelle sopiva elinympäristö, jossa saalistus on ollut vähäistä ja poikastuotto siitä johtuen hyvä.

Valkoposkihanhen pääasialliset pesimäalueet sijaitsevat kaukana pohjoisessa, Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Metsästyksen loputtua linnut ovat oppineet muuttoreiteillään uusia tapoja, ja ne levähtävät nykyään suurin joukoin esimerkiksi Viron Matsalussa ja Suomenkin peltoalueilla.

Toukokuun puolenvälin tienoilla muuttavat myös sepelhanhet. Toisin kuin korkealla taivaalla auramuodostelmissa liihottavat valkoposkihanhet, sepelhanhet saapuvat usein lähellä merenpintaa vyöryvinä, jatkuvasti muotoaan muuttavina ja pörisevää ääntä pitävinä parvina. Valokuvaajan kannalta on tietysti sitä parempi, mitä matalammalla linnut lentävät.

Arktikan parhaat havainnointipaikat ovat Suomenlahdella Hangosta itään. Jos tuuli käy idän puolelta, komeita parvia voi nähdä jopa Helsingin seudulla. Jos taas länsituulet painavat parvia itään päin, suurimmat parvet saattavat jäädä näkemättä jopa Virolahdella.

Yleisimpien arktikamuuttajien ohella tarkkasilmäinen lintuharrastaja voi bongata muuttoparvista myös harvinaisempia lajeja kuten jääkuikan, tunturikihun, suulan tai punakaulahanhen.

Arktika päättyy kesäkuun alussa, jolloin Suomen ylitse muuttaa vielä runsaasti pohjoisella tundralla pesiviä kahlaajalintuja, etenkin sirrejä, kuireja ja kurmitsoja.

Muuttoaikana säällä on suuri merkitys. Kirkkaassa säässä esimerkiksi kahlaajalinnut muuttavat korkealla katseiden ulottumattomissa, kun taas sateisella säällä ne kiitävät vedenpinnan läheisyydessä.

Arktikan seuraaminen on monelle suorastaan elämäntapa, jokakeväinen spektaakkeli. Näkipä lintuja tai ei, niistä puhutaan ja niitä odotetaan hartaasti. Arktikan viehätys piilee lintujen valtavissa yksilömäärissä ja samanhenkisten ihmisten yhdessäolossa. Kaukoputkien ja teleobjektiivien rivistö luo mainiota yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Karu leirielämä, sään armoilla oleminen, ulkomaailmasta irtautuminen ja kihelmöivän jännittävä odotus – niistä on lintuharrastajan arktikakevät tehty!