Tuskin minkään toisen vieraslajin maine on yhtä kehno kuin minkin. Ihmisen ja monien kotoperäisten lajien näkökulmasta minkki onkin ikävä otus. Se on syrjäyttänyt kilpailijansa ja aiheuttanut tuhoa saalislajeille. Se on myös hyvin sopeutuvainen eläin, jolle sopii monenlainen ravinto.

Tietenkin juuri näiden ominaisuuksien vuoksi minkki on menestynyt Suomessa niin hyvin.

Minkki on alun perin pohjois­amerikkalainen laji. Sen elinalue yltää Alaskasta Floridaan, mutta mantereen lounaisosan kuivilla alueilla sitä ei tavata.

Se elää vesistöjen äärellä, ui ja sukeltaa sulavasti. Minkki syö paljon kalaa, vaikka tutkimusten perusteella minkkiyksilöiden ruokavalio vaihtelee paljon.

Minkit ovat tummia eläimiä, väri vaihtelee vaaleanruskeasta melkein mustaan. Urosminkki voi kasvaa melkein puoli­metriseksi – mihin tulee lisäksi vielä parikymmentä senttiä häntää – ja liki kaksi­kiloiseksi. Naaraat ovat selvästi uroksia pienempiä ja painavat yleensä alle kilon.

Minkin turkkia on himoittu pitkään ja siksi minkkejä on metsästetty ahkerasti. Noin sata vuotta sitten Pohjois-Amerikassa niitä ryhdyttiin tarhaamaan ja toiminta levisi nopeasti Eurooppaan.

Jo 1920-luvulla minkkejä tarhattiin myös Suomessa, ja ensimmäiset havainnot luontoon levinneistä minkeistä tehtiin vuonna 1932.

Ensin villiminkkejä tavattiin vain etelä- ja länsirannikolla sekä saaristossa. Koko maassa minkki alkoi runsastua 1960–70-luvulla. 1980-luvun lopulla minkin todettiin levinneen koko maahan Käsivartta lukuun ottamatta. Nykyisin minkin levinneisyysalueeksi katsotaan koko Suomi.

Miksi minkki levisi koko maahan vasta pitkän aikaa sotien jälkeen?

– Jos leviäminen lähtee pistemäisestä paikasta, se on yleensä aika hidasta. Kyseessä on kuitenkin aika pieni eläin, jonka elinpiiri ei ole kauhean iso, kertoo pienpetoihin perehtynyt tutkija Annika Herrero Luonnonvarakeskus Lukesta.

Hän sanoo, ettei vieraslajikaan vaella sen kauemmaksi kuin sen on pakko löytääkseen vapaata elintilaa ja riittävästi ravintoa.

– Aina on yksilöitä, jotka vaeltavat kauas, mutta jos sieltä ei löydy kumppania, ei se juuri levinneisyyteen vaikuta.

Minkki levittäytyi pitkin jokien ja purojen varsia. Mahdollisesti sitä auttoi alkuvuosikymmeninä se, että vesilintukannat olivat selvästi nykyistä vankemmat. Ravintoa oli saatavilla paljon.

Suomessa aiemmin elänyt vesikko on hyvin paljon minkin näköinen eläin, joka viihtyi samassa ympäristössä ja käytti aika lailla samaa ravintoa. Vesikko vain on vähän pienempi, eikä itse asiassa kovin läheistä sukua minkille.

Vesikko käytännössä katosi Suomesta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Varmuutta siitä, miten paljon syy oli minkin, ei ole. Vesikkokanta oli taantunut jo viime vuosisadan alkupuolella.

Nykyään minkit verottavat vesilintuja.

– Vaikutukset ovat tuhoisia nimenomaan kolonioissa pesivissä linnuissa. Luodolla minkin on helppo popsia isotkin saaliit. Saalistustutkimusten perusteella esimerkiksi metsäkanalinnuissa vaikutus ei ole niin suuri, Herrero kertoo.

Monien vesilintujen kannat ovat taantuneet Suomessa viime vuosikymmeninä. Minkin ja toisen vieraspedon, supikoiran, aiheuttamat tuhot ovat osasyy.

Villiminkkien määrää Suomessa ei tiedetä. Paljon niitä on, sillä vuosittain niitä tapetaan noin 50 000.

Herrero arvioi, että kanta kuitenkin voi edelleen kasvaa. Ilmaston lämpeneminen saattaa auttaa melkein minkä tahansa saalis­eläimen kelpuuttavaa minkkiä.

Turkistarhoissa on Suomessa noin 1,25 miljoonaa minkkiä, joista noin miljoona tapetaan marras–joulukuussa, kun nahat tarvitaan myyntiin.

Kesästä lähtien Suomen turkis­tarhoissa on riehunut lintuinfluenssa­epidemia, jonka vuoksi noin 250 000 turkis­eläintä on määrätty tapettavaksi etuajassa. Ainakin 50 000 on minkkejä.

Viime kesäkuussa brittitutkijat vaativat minkkien tarhaamisen lopettamista koko maailmassa tautiuhan vuoksi. Minkin ja ihmisen hengitystiet ovat melko samankaltaiset.

Tämän vuoksi lintuinfluenssaviruksen tarttumisen riski minkistä ihmiseen voi olla suuri. Ihmiset saavat minkeiltä kausi­-­influenssatartuntojakin.