Apu

Kirjosieppokeskusteluun tiivistyvät ihmisen vaikutus ja monen suomalaisen luontosuhde: ”Luonnossa ei ole hyviksiä eikä pahiksia”

Kirjosieppokeskusteluun tiivistyvät ihmisen vaikutus ja monen suomalaisen luontosuhde: ”Luonnossa ei ole hyviksiä eikä pahiksia”
Avun luontomies Kimmo Ohtonen asensi linnunpönttöjä pihalle. Yhteen pöntöistä asettui kirjosieppo. Luontomies ilahtui suuresti, mutta sosiaalisessa mediassa hän sai kyytiä kirjosieppokriitikoilta.
Julkaistu: 18.6.2021
Lauantaina 22. toukokuuta, kansainvälisenä luonnon monimuotoisuuden päivänä, heräsin iloiseen yllätykseen. Lampsiessani postilaatikolle naapurini hihkaisi minulle aidan takaa. Hän kertoi juuri palanneensa varhaisaamun linturetkeltä, kun hän oli huomannut, että yhteen pihapiirimme pöntöistä oli asettunut pesimään uusi asukas. Kirjosieppo.
Naapurini harmitteli leikkisästi sitä, ettei kirjosieppo ollut ainakaan vielä huolinut ainuttakaan heidän pihansa pönttöä. Vaihtaessamme lintukuulumisia piha-aidan viereisen puun pöntössä sinitiaispariskunta lenteli pöntöstä sisään ja ulos välittämättä meistä laisinkaan.
– Sinitiainen on pesinyt pöntössä jo usean vuoden ajan, lintuharrastaja kertoi.
Naapurini tinttipöntöstä oli linnuntietä matkaa meidän pihamme puoleiselle, kirjosiepon asuttamalle pöntölle noin 20 metriä.
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa talvehtiva kirjosieppo kilpailee samoista pesäpaikoista sini- ja talitiaisen kanssa. Jos kirjosieppo onnistuu valtamaan kilpailijan pesän, se muniin omat munansa vallattujen munien päälle.

Somen kirjosieppokriittinen rintama aktivoitui

Nykyajan hengen mukaisesti jaoin uutisen kirjosiepon pesinnästä sosiaalisessa mediassa. Kommenttikenttä täyttyi pian monenkirjavista kommenteista. Pian minulle selvisi, että moni kommentoija piti kirjosieppoa röyhkeänä pesävarkaana ja jopa ei-toivottuna takapihan vieraana. Keskustelu aiheesta pysyi varsin asiallisena, mutta selvästi kirjosieppo herätti monissa kommentoijissa vahvoja tunteita.
Minä kans harmikseni huomannut, että kirjosiepot valloittaa melkein kaikki pöntöt. Haluaisin ne tinteille, kun talvet ruokin niitä.
Kirjosieppo meidänkin pihapuussa yrittää häätää sinitiaista pois! Toivoisin kyllä sinitiaista mieluummin vuokralaiseksi!
Kirjosieppo on kyllä röyhkeä pesänvaltaaja. Enpä toivo niitä tänne lisää.
Negatiiviset sanankäänteet yllättivät, jopa hämmensivät minua. Olen tottunut, että miltei joka ainoan suurpetoja tai petolintuja käsittelevän artikkelini tai somepostauksen kylkeen on ilmestynyt kyseiseen lajiin negatiivisesti suhtautuvia kommentoijia, joskus suoranaista viha­puhetta – mutta koskaan aikaisemmin en ollut törmännyt keskusteluun, jossa yhteen pikkulintuun suhtauduttaisiin näin negatiivisesti.
Hetken sulateltuani kirjosieppoa kritisoivia puheenvuoroja mieleeni juolahti, että tapaus on erinomainen mahdollisuus yrittää selvittää, mistä ihmisten eri näkemykset kumpuavat ja miltä todellisuus näyttää luonnonasukkien näkökulmasta. Ja tietenkin pohtia kriittisesti sitä, miten itse olen päätynyt omiin näkemyksiini.
Kirjosieppopari pesimäpuuhissa. Tuoreimman EU:n lintudirektiivin raportin mukaan vuosien 2007–2018 aikana kirjosiepon kanta on taantunut Suomessa jopa 24 prosenttia.

Kirjosieppogate on osa tavanomaista keskustelua

Suomessa tunnetusti luonto- ja ympäristöteemat herättävät tunteita, ja näin kuntavaalikeväänä ne ovat erityisen vahvasti esillä poliittisessa keskustelussa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku kiihkomielinen ehdokas on julistanut näiden vaalien olevan susivaalit.
Kirjosieppo tuskin taipuu vaaliteemaksi, mutta takapihaltani alkanut somekeskustelu laajeni mielenkiintoiseksi kavalkadiksi suomalaisten moni­naisista luontosuhteista. Typistetysti voi sanoa, että kirjosieppogate, jossa yksi laji herättää myönteisiä ja toinen kielteisiä tunteita, on tyypillinen ilmiö suomalaisten keskusteluissa luonnosta.
Ei ole yhtä suomalaista luontosuhdetta.
Yhdelle susi on tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta, toiselle itse pirulainen, uhka karjalle tai metsästyskoiralle. Jollekin maakotka on uljas ilmojen hallitsija, toiselle kilpailija, joka kilpailee samoista saaliseläimistä ihmisen kanssa.
Yhteentörmäyksiltä eri tavalla ajattelevien lajitovereiden kanssa ei aina voi välttyä. Onhan luontosuhteemme, hyvässä ja huonossa ja siltä väliltä, kulttuurillisesti rakentunut. Se, mitä sanalla metsä tarkoitetaan, riippuu siitä, keneltä kysytään. On kiinnostavaa, miten kukin meistä määrittelee luonnon ja miten luontosuhteemme perustana oleva arvomaailma on rakentunut.
Jokainen meistä elää jonkinlaisessa kuplassa. Ihminen luontaisesti hakeutuu itsensä kanssa samalla tavalla ajattelevien seuraan, omaan pieneen heimoonsa. Hyvin harva meistä viihtyy, ainakaan vapaa-ajalla, täysin eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Kun jakaa naapurin kanssa kiinnostuksen lintuihin, antaa yhteinen nimittäjä aina puheenaihetta. Se näkyi myös edellä esitellyssä keskustelussa kirjosieposta.
Laajojen hakkuiden vuoksi tällaiset vanhat metsät ovat vähentyneet Suomessa merkittävästi toisen maailmansodan jälkeen. Talous­metsistä ei löydy kirjosiepon ja metsäntinttien kaltaisille kolopesijöille riittävästi luonnonpesiä. Siksi linnut ovat riippuvaisia pöntöistä.

Tylsän tiedevetoinen luontosuhde

Heti kärkeen on todettava, ettei minulla ole vahvaa tunnesidettä sen kummemmin kirjosieppoon kuin sinitiaiseen tai talitiaiseenkaan.
Ammattini lisäksi se, että olen elänyt pari vuosikymmentä yhtäjaksoisesti kerrostaloissa eri kaupungeissa, on luonnollisesti vaikuttanut luontosuhteeseeni. Hyvin usein suhtautumiseni eri lajeihin ja luontoon on tylsän tiedevetoinen: jokainen laji on sinällään tärkeä ja kiinnostava, kullakin on oma paikkansa ja merkityksensä asuttamassaan ekosysteemissä.
Olen haalinut tietoni kirjoista ja asiantuntijoilta, joita saan jututtaa työkseni. Omakohtaisten havaintojeni sijaan kirjalliset lähteet ovat opastaneet minut kirjosieppo–talitintti-dilemman ääreen.
Talvella 2020 ilmestyi Mari Pihlajaniemen, Aleksi Lehikoisen ja Heikki Erikssonin tietokirja Linnut ja ilmasto – matka muuttuvaan luontoon (Docendo). Kirjan lukeminen oli minulle eräänlainen ahaa-elämys. Linnut eivät ole aina sitä, miltä ne saattavat näyttää silmissämme.
Tarkkailemalla lintuja pystymme päättelemään paljon ilmastonmuutoksen vaikutuksista koko ekosysteemiin. Lintuja on kaikkialla: niin kaupungeissa ja maaseudulla kuin merillä ja maissakin, vuoristoista aavikoille ja puistoista erämaihin. Ne ovat ravintoketjun huipulla, joten niiden kautta näkyvät koko verkossa tapahtuvat muutokset. Ja ne ovat helposti havaittavia verrattuna esimerkiksi moniin nisäkkäisiin ja hyönteisiin, Mari Pihlajaniemi kirjoitti.
Kirja perehdyttää lukuisten eri lintu­lajien nykytilanteeseen ja siihen, kuinka muun muassa lämpenevä ilmasto muuttaa lajien välisiä suhteita, ympäristön kemiaa, luonnon aikatauluja ja jopa lajien perimää.
Talitiainen on nykyään yksi Suomen yleisimmistä lintulajeista. Lauhtuneet talvet yhdessä laajamittaisen ruokinnan kanssa ovat edesauttaneet lajin runsastumista. Nykyinen kanta-arvio on 1,8–2,3 miljoonaa paria.

Lajien välillä on eloonjäämiskamppailu

Euroopassa talitiainen, sinitiainen ja kirjosieppo elävät samoilla alueilla. Tutkimusten mukaan muun muassa ilmaston lämpeneminen on vaikuttanut kyseisten lajien elinolosuhteisiin sekä niiden välisiin suhteisiin.
Sini- ja talitiaiset ovat niin sanottuja yleislajeja, eli ne sopeutuvat erilaisiin elin­ympäristöihin ja pärjäävät hyvin urbaanissakin ympäristössä. Ne talveh­tivat Suomessa, ja lauhtuneet talvet yhdessä laajamittaisen ruokinnan kanssa ovat edesauttaneet lajien runsastumista.
Tuoreimman EU:n lintudirektiivin raportin mukaan vuosien 2007 ja 2018 välisenä aikana sinitiaisen kanta Suomessa on kasvanut 23 prosenttia (kanta- arvio: 640 000–761 000 paria) ja talitiaisen 10 prosenttia (kanta-arvio: 1,8–2,3 miljoonaa paria).
Suomessa pesivien kirjosieppojen kanta on kehittynyt päinvastaiseen suuntaan. Samana seuranta-aikana kanta on taantunut 24 prosenttia (kanta-arvio: 430 000–480 000 paria).
"Ilmaston lämpenemisen lisäksi teollisten metsähakkuiden takia luonnonkoloja on jäljellä aivan liian vähän, ja pöntötkään eivät riitä kaikille."
Aleksi Lehikoinen
Tietokirja Linnut ja ilmasto tuo esille yhden keskeisen tekijän ilmiön taustalla. Suomessa talvehtivan talitiaisen pesintä on aikaistunut 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa kahdeksalla vuorokaudella. Vuorostaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa saakka talvehtivan kirjosiepon pesintä on aikaistunut vain muutaman vuoro­kauden.
Ero voi kuulostaa kosmeettiselta, mutta luonnossa yksikin vuorokausi voi olla ratkaiseva, kun lajien edustajat kilpailevat samoista pesimäpaikoista ja ravinnosta. Tutkimuksissa on selvinnyt, että usein kirjosiepon saapuessa Suomeen pesäpaikat on jo varattu. Monesti seuraa armoton taistelu siitä, kuka pääsee jatkamaan sukuaan.
– Luonnossa on käynnissä jatkuva eloonjäämiskamppailu eri lajien välillä. Kun se tulee ihmisten pihapiiriin ja sen näkee omin silmin, luonnon kiertokulku voi tuntua rajulta, yli-intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta kertoo puhelimitse.
Käpytikka on yleistynyt Suomessa viime vuosien aikana ja on nykyään tuttu näky takapihojen lintu­laudoilla. Pesiville pikku­linnuille kuten kirjosiepolle ja sinitiaiselle käpytikka on uhka, sillä sen ruokavalioon kuuluvat lintujen poikaset.

Tarinat pöntönvaltaajista ovat totta

Lehikoinen vahvistaa yleisellä tasolla, että kirjosieppopostaustani kommentoineiden kuvailemat tilanteet, joissa sieppo valtaa pöntön sinitiaiselta, ovat totista totta.
Kirjosiepon aikaikkuna tintinpesän valtaamiselle on noin viikko. Muninta­vaiheessa tali- tai sinitiainen munii yhden munan kerralla, ja niillä voi olla useita munia, kun kirjosieppo yrittää ryövätä pesän. Valtaus ei yleensä onnistu, jos tintti on jo aloittanut haudonnan.
Jos kirjosieppo onnistuu, se rakentaa oman pesänsä ja munii munansa vallat­tujen munien päälle, jolloin tali- tai sini­tiaisen pitää mennä muualle pesimään. Talitiaisen etu on, että se voi tehdä kaksi pesuetta vuodessa. Usein valtausyri­tyksen lopputulema on silti toinen.
"Luonnossa ei ole hyviksiä eikä pahiksia, vaan kyse on välttämättömyydestä. Se, että näemme lajien taisteluja pesäpaikoista, johtuu ylipäätään siitä, että pikkulinnut ovat nykyään niin riippuvaisia asentamistamme pöntöistä"
Aleksi Lehikoinen
– Tutkimuksissa on selvinnyt, että usein talitintti tappaa itseään pienemmän kirjosiepon, joka saattaa tehdä hyvinkin epätoivoisia yrityksiä pesäpaikkojen puutteessa. Talitintti ei tyydy ajamaan kirjosieppoa tiehensä, vaan nokkii pönttöön tunkeutujan hengiltä.
Muuttujia on lukuisia, ja luonnon kiertokulku on armotonta. Vaikka kirjosiepon pesintä onnistuisi, voi seuraavaksi tulla käpytikka ja syödä pikkulinnun poikaset.
Aleksi Lehikoinen kyseenalaistaakin luonnehdinnat kirjosiepon röyhkeydestä.
– Luonnossa ei ole hyviksiä eikä pahiksia, vaan kyse on välttämättömyydestä. Se, että näemme lajien taisteluja pesäpaikoista, johtuu ylipäätään siitä, että pikkulinnut ovat nykyään niin riippuvaisia asentamistamme pöntöistä. Ilmaston lämpenemisen lisäksi teollisten metsähakkuiden takia luonnonkoloja on jäljellä aivan liian vähän, ja pöntötkään eivät riitä kaikille. Eli kyllä tämänkin ilmiön taustalla ovat ihmisen moninaiset vaikutukset, yksi maamme johtavista lintutieteilijöistä selittää.
Talitintin pesään hairahtuvan kirjosiepon kohtalo voi olla karu.

Miksi ihminen asettaa yhden lajin toisen edelle?

Lehikoinen ymmärtää inhimillisellä tasolla, miksi ihminen saattaa kokea tali- tai sinitiaisen läheisemmäksi kuin vaikkapa kirjosiepon.
– Kun on koko talven ruokkinut taka­pihallaan värikkäitä ja kauniita lintuja, voi tunneside niihin olla voimakas. Ne koetaan omaksi, kun taas usein myöhään keväällä muuttomatkaltaan saapuva kirjosieppo tuntuu etäisemmältä, tutkija selittää.
Monet kirjosieppopostausta kommentoineet näyttivät olevan ihmisiä, jotka ovat seuranneet takapihansa lähiluontoa vuosikausien ajan ja selvästi perehtyneet tiettyjen lajien kuten tali- ja sinitiaisen sekä kirjosiepon pesimiskäyttäytymiseen. Minä taas kaupunkilaisena olen kirjojen ja asiantuntijoiden varassa.
Miten tutkija ja lintuharrastaja Aleksi Lehikoinen suhtautuu havaintoihin?
– Kyllä siten saadaan usein varsin merkittävääkin tietoa eri lajien käyttäytymisestä. On hyvä muistaa, että saman lajin yksilöiden väliset erot voivat olla merkittäviä eri elinalueella tai jopa samalla elinalueella. Tietenkin havaintojen pohjalla tulisi olla vankka ja monipuolinen tietopohja. Sillä usein voimme tulkita väärin – tai emme pääse tarkalleen seuraamaan, mitä on todella tapahtunut, jolloin lopullinen johtopäätöksemme voi mennä tahattomasti pieleen.
"Luonnon kolopuiden määrää tulisi lisätä, mutta samalla voimme lisätä merkittävästi pönttöjen määrää lähimetsissä."
– Aleksi Lehikoinen –

Kolopesijät keskittyvät pihapiireihin

Kokonaiskuvaa tarkastellessa tali- ja sinitiaisella menee hyvin, ja niiden tulevaisuus näyttä turvatulta.
Sen sijaan kirjosiepon tilanne ei ole kadehdittava. Kannan taantuminen neljänneksellä 12 vuoden aikana on hurja pudotus. Tunnetusti alueelliset erot ovat merkittäviä, ja osassa maata kirjosiepon alueellinen kanta voi paremmin.
Tässäkin kysymyksessä näkökulma vaikuttaa keskeisesti siihen, mihin johtopäätökseen tulemme yksilötasolla. Aivan kuten eräs kirjosieppoon kriittisesti suhtautunut kommentoi asiaa:
No enpä tiennyt, että laji on taantunut, tarkastelin asiaa vain oman pihapiirin näkökulmasta, kun vuosi toisensa perään kirjosieppo tulee ja valtaa talitiaisen pesän.
Miten Aleksi Lehikoinen auttaisi taantuvaa kirjosieppoa sekä edistäisi sen ja tinttien välistä rinnakkaiseloa?
– Nykyään kolopesijöiden kuten kirjosiepon ja tinttien pesinnät keskittyvät ihmisten pihapiireihin, niissä on valtaosa pöntöistä. Luonnon kolopuiden määrää tulisi lisätä, mutta samalla voimme lisätä merkittävästi pönttöjen määrää lähimetsissä. Siinä voisi tehdä yhteistyötä maanomistajien kanssa. Jos eri puolilta luontoa löytyisi riittävästi pönttöjä, niitä kyllä riittäisi kaikille, niin tinteille kuin myöhemmin saapuville kirjosiepoillekin.
Juttua muokattu 21.6. kello 8:54: Otsikko muutettu.
Kommentoi »