Eeva

Linda Lampenius: "Enää en pelkää hylkäämistä"

Linda Lampenius: "Enää en pelkää hylkäämistä"

Linda Lampenius elää unelmaelämää Tukholmassa puolisonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Martin Cullberg auttoi Lindaa pääsemään eroon syömishäiriöstä.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Pienenä halusin laulaa. Rakastin laulamista, ja aloin esiintyä jo kolmivuotiaana. Kukaan ei pakottanut minua siihen. Halusin itse päästä laulamaan ja näyttelemään.

Teatterin maailma oli minulle tuttua pienestä asti. Vanhempani Ulla Eklund ja Börje Lampenius olivat tunnettuja suomenruotsalaisia näyttelijöitä. Sain usein seurata heidän esityksiään Ruotsalaisessa teatterissa. Katselin heitä ihaillen. Totuin varhain valoihin ja katsomoon ja yleisöön. Minulla oli lavalla turvallinen olo.

Linda on asunut Tukholmassa jo viisitoista vuotta. Perheeni koti on viihtyisällä omakotitaloalueella.

Aloitin musiikkileikkikoulun kaksivuotiaana. Rehtorin mielestä minun oli ryhdyttävä soittamaan viulua. Vanhempani olivat suunnitelleet instrumentikseni pianoa. Äidin suvussa tosin oli ollut monia viulisteja, ja isäkin oli soittanut pienenä viulua. Lopulta vanhemmat taipuivat. Niin minusta tuli viisivuotiaana Géza Szilvayn viuluoppilas.

Lapsen maailmani oli musiikkia ja soittamista. Koulun jälkeen harjoittelin tai olin erilaisilla yksityis- tai ryhmätunneilla ja orkesteriharjoituksissa. Kesät kuluivat leireillä ja kiertueilla ympäri maailmaa. Koulussakin halusin olla erinomainen oppilas.

Pääsin kahdeksanvuotiaana mukaan Helsingin Juniorijousiin, jota pidettiin silloin yhtenä maailman parhaista nuoriso-orkestereista. Matkustimme esiintymässä ympäri maailmaa Yhdysvaltoja ja Kanadaa myöten. Ennen kiertueita harjoittelimme päivittäin tuntitolkulla.

Olin yksitoista, kun olin ilman äitiä kolmen viikon ajan kiertueella Japanissa. Matkat avasivat silmäni muille kulttuureille, ja opin rakastamaan erilaisuutta.

Géza Szilvay oli kunnianhimoinen opettaja, joka vaati Lindalta paljon.

“Kätkin tunteeni”

Musiikillisesti ja teknisesti kehityin nopeasti, koska minun oli jatkuvasti tähdättävä samalle tasolle kuin muut orkesterin jäsenet, jotka olivat minua vanhempia.

Géza oli tiukka opettaja. Hän ei koskaan huutanut, mutta nosti esille virheet. Myönteistä palautetta häneltä sai harvemmin. Samaa pedagogiikkaa sovelletaan monessa huippukoulussa ympäri maailmaa.

Soittotunneilla mieleen juurrutettu ajatus on seurannut minua koko elämäni ajan. Jollei ole täydellistä, ei kelpaa.

Olin ollut pienenä iloinen ja ilmeikäs, pelleilevä lapsi, mutta osittain viulunsoiton myötä aloin muuttua vakavammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Kun tunnilla pääsi itku, sanottiin, ettei saa itkeä. Loukkaantunut tai surullinen mieli oli kätkettävä. Opin olemaan näyttämättä tunteitani.

Musiikki oli kanava, jonka kautta sain purettua tunteeni ulos. Soittotyylini on aina ollut tunteellinen ja temperamenttinen.

Syömishäiriön alku

Olin neljätoista, kun aloin ensimmäisen kerran kärsiä syömishäiriöistä. Tarvitsin elämääni jonkin asian, josta vain minä päättäisin. Se oli syöminen.

Vietin nuorena paljon enemmän aikaa viulunsoitonopettajani Géza Szilvayn kuin isäni kanssa. Olin Gézan oppilaana kymmenen vuoden ajan.

Kun aloin viisitoistavuotiaana opiskella Sibelius-Akatemiassa, siirryin hänen pahimman kilpailijansa, Ari Angervon, oppiin. Valitettavasti Géza vaikutti loukkaantuneen siitä, emmekä ole juuri lainkaan puhuneet sen jälkeen. Me soittajat olimme vähän kuin hänen luomuksiaan.

Olen paljosta Gézalle kiitollinen. En olisi päässyt viulunsoitossa yhtä pitkälle ilman hänen opetustaan. Hän on tehnyt suunnattoman paljon hyvää koko Suomen musiikkielämälle.

Olen aina ollut itsevarma esiintymislavalla, mutta epävarma lavan ulkopuolella.

Spede kehotti laihduttamaan

Tutustuin Pertti Pasaseen eli Spedeen, kun olin television sketsisarjan Jäitä hattuun! taustatriossa. Opiskelin Sibelius-Akatemiassa ja hankin tienestejä soittamalla Kansallisoopperan orkesterissa ja tekemällä erilaisia keikkoja.

Klassinen musiikki oli ollut tähtäimessäni viisivuotiaasta lähtien. En ollut erityisen kiinnostunut lähtemään television viihdeohjelmien suuntaan. Spede tahtoi kuitenkin tavata minut.

’Et ymmärrä, millainen likka olet. Soitat niin, että saat ihmiset itkemään’, hän sanoi.

Hänen suunnitelmissaan oli elokuva, jonka pääosassa olisi elovena-tyyppinen tyttö. Hän toivoi minun olevan se tyttö. Roolia varten hän halusi minun tottuvan kameroihin. Niin päädyin mukaan Speden Spelien kaltaisiin ohjelmiin.

Muutaman neuvon Pertti minulle antoi. Huulipuna piti vaihtaa pinkistä kirkkaampaan punaiseen. Sen lisäksi hän kehotti minua laihduttamaan kolmisen kiloa. Hän ei tiennyt sitä sanoessaan, että minulla oli ollut aiemmin syömishäiriöitä.

“Pertti halusi suojella minua”

Nousin 1990-luvun puolivälissä yllättävällä tavalla suureen julkisuuteen. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri soitti Jussi-gaalassa ja olin orkesterin solistina ja konserttimestarina näkyvällä paikalla televisiokuvassa.

Monet kiinnittivät huomiota vaaleaan viulistiin ja toimittajat alkoivat kysellä, kuka oikein olin.

Pertti oli samaan aikaan sekä suojeleva että tiukka julkisuuden suhteen. Hänen mielestään minun ei pitänyt antaa haastatteluja eikä olla muutenkaan esillä mediassa. Hän oli rehellinen ja suora, ja halusi suojella minua. ’Sinun pitää uskoa itseesi’, hän sanoi.

Tiesin olevani musikaalinen, mutta olin muuten epävarma, erityisesti ulkonäköni suhteen. Pertti näki minussa musikaalisuuden ohella muitakin vahvuuksia. Hän oli luotettava, hyvä ihminen, ja halusi aina, että kutsuisin häntä Pertiksi, ei Spedeksi. Hän oli aina korrekti ja auttoi minua, kun tarvitsin apua. Kun ostin ensimmäisen sähköviuluni, hän lainasi minulle rahaa.

Todellisuudessa hän oli julkista kuvaansa paljon vakavampi, vaikka hän oli synnynnäinen viihdyttäjä. Ja mikä mielikuvitus hänellä olikaan!

Marraskuussa 1996 tein vaatemallisopimuksen Björn Borgin kanssa ja pian sen jälkeen lähdin Yhdysvaltoihin. Julkisuus oli siinä vaiheessa jo ryöstäytynyt käsistä. Pertti kannusti minua lähtemään, vaikka hän tiesi, etten voisi sen jälkeen jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. Hän oli jo vuonna 1995 ennustanut, että päätyisin vielä Atlantin taakse. Silloin en häntä uskonut.

Soitin Pertin hautajaisissa. Jousi tärisi käsissäni. Olin hyvin surullinen ja liikuttunut.

“Olen aina ollut isän tyttö”

Isäni Börje Lampenius oli 48-vuotias, kun synnyin. Hän oli aina hyväntuulinen ja iloinen ja pelleili mielellään. Äitini on luonteeltaan melankolisempi.

Ihailin vanhempiani ja heidän näyttelijänkykyjään. Äiti oli niin kauniskin.

Olen aina ollut isän tyttö. Isä oli lämmin ja rakastava ihminen. Hän menestyi näyttelijänä ja ohjaajana, mutta oli myös taitava piirtäjä ja taiteilija, ja hänellä oli upea lauluääni. Hän oli monipuolinen ja tuntui onnistuvan kaikessa, mitä teki.

Näyttelijä Börje Lampenius onnistui tyttären silmin kaikessa, mitä teki.

Halusin olla yhtä hyvä kuin isä, ja halusin, ettei hän pettyisi minuun.

Olen monesti miettinyt, miten isä pystyi jatkamaan elämäänsä niin myönteisenä ja iloisena kaiken sen jälkeen, mitä oli sodassa kokenut. Hän joutui sotimaan suoraan koulunpenkiltä. Olen kuullut monia hänen kertomuksiaan niin sodan julmuuksista kuin hauskoista hetkistä korsussa.

Heti sodan jälkeen isä aloitti pitkän uransa Ruotsalaisessa teatterissa. Hänestä tuli nopeasti tähti, ja häntä alettiin kutsua operettikuninkaaksi. Hän ehti ohjata kymmeniä näytelmiä, näytellä noin kahdessasadassa roolissa, levyttää lauluja ja kirjoittaa musiikkia eri esityksiin.

“Näen vieläkin unia isästä”

Olen perinyt musikaalisuuteni molemmilta vanhemmilta, mutta isän kanssa tuntemuksemme ovat olleet samoja eri musiikkityylien ja tulkintojen suhteen. Puhuimme usein musiikin ’väreistä’, vibraatosta ja ’klangista’. Oopperalaulaja Jussi Björling oli meidän molempien idoli.

Vielä kaksi viikkoa ennen kuolemaansa isä kysyi, olinko muuttanut vibraattoani. Hän oli kuunnellut viimeistä esitystäni kännykästään.

Isä kertoi usein ihailevansa rohkeuttani. Kun muutin toiselle puolelle maapalloa isä ei ollut uskoa silmiään, kun hyvästeltyämme lentokentällä astelin päättäväisin askelin kohti turvatarkastusta.

Isä kuoli viime marraskuussa 94-vuotiaana, ja tuntui kuin sydän olisi revitty rinnastani irti. Olimme isän kanssa niin yhtä ja samaa. Persoonallisuutemme lisäksi muistutimme jopa ulkonäöltämme toisiamme. Aloin vasta kolmikymppisenä muistuttaa enemmän ja enemmän äitiäni.

Kun jouduin Yhdysvaltain vuosien aikaan vastoinkäymisiin ja eräät ihmiset yrittivät pilata elämäni, isä itki. Hän sanoi, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti ja huonosti. Isä sanoi silloin, että ’he voivat ottaa rahasi, mutta eivät koskaan musikaalisuuttasi tai lahjakkuuttasi’. En tule koskaan unohtamaan sitä.

Suren vieläkin isää päivittäin ja näen unia, joissa pelastan hänet kuolemalta.

Linda arveli, ettei menisi koskaan naimisiin, mutta häitä Martin Cullbergin kanssa vietettiin jo kahden vuoden kuluttua ensitapaamisesta.

Ystävien järjestämät treffit

Asumme mieheni Martin Cullbergin ja tyttöjen kanssa viihtyisällä omakotialueella Tukholmassa. Se on kuin suoraan Astrid Lindgrenin Melukylän lapsista, turvallinen ja hyvä paikka. Martin työskentelee puolustusasianajajana. Olivia on kahdeksan- ja Cecilia neljävuotias.

Muutin Ruotsiin vuonna 2002 sen jälkeen, kun sain kiinnityksen silloin Tukholmassa pyörineeseen suureen showesitykseen.

Tapasin Martinin nelisen vuotta myöhemmin. Yhteiset ystävämme olivat junailleet tapaamisemme, vaikkemme itse tienneet, että meille oli järjestetty treffit. Meillä molemmilla oli silloin muutama pidempi suhde takana.

Martin on älykäs, komea ja rauhallinen. Keskustelut lähtivät heti luistamaan. Juttelimme aamuviiteen.

Olin siinä vaiheessa hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olin ollut Tukholmassa syömishäiriöklinikalla hoidoissa ja ehtinyt sairastaa elämäni aikana syömishäiriöiden eri muodot. Teininä ja parikymppisenä anoreksian ja kolmikymppisenä ortoreksian, johon liittyi äärimmilleen viety treenaaminen ja ruokavalion tiukka ja pakkomielteinen tarkkailu. Kieltäydyin silloin jopa punaisista omenista, koska niissä oli runsaasti hedelmäsokeria. Omenien piti olla tummanvihreitä.

Sen jälkeen sairastuin bulimiaan, joka on mielestäni häiriöistä kaikkein pahin.

“Martin toi elämääni rutiinit”

Martin sanoi minulle jo heti ensimmäisenä iltana, että minun olisi turha esittää mitään. ’Sinun ei tarvitse teeskennellä, että voisit hyvin’, hän jatkoi. Hän oli kuullut ystäviltämme sairaudestani. Olin pystynyt salaamaan bulimiaan liittyvät oksenteluni kaikilta muilta.

Jouduin sinä hetkenä paniikkiin. Pakenisinko saman tien, koska minua hävetti niin, vai kertoisinko kaiken itsestäni rehellisesti? Valitsin jälkimmäisen.

Martin oli valmis aloittamaan suhteen kanssani, vaikka olin heikossa kunnossa. Hän halusi auttaa ja uskoa siihen, että pärjäisimme. Ajattelin, että hän taitaa todella tykätä minusta. Kahden viikon kuluttua asuimme yhdessä.

Hän toi elämääni rutiinit, ja hänen avullaan onnistuin siinä, missä olin niin monet kerrat aiemmin epäonnistunut. Martin opetti minulle normaalit ruoka-ajat. Hän söi kanssani samanlaisen aamiaisen joka päivä samaan aikaan ja jutteli sen aikana mukavia.

Päivällä hän soitti ja varmisti, että olin syönyt lounaan. Illallisen söimme taas yhdessä kivoista asioista puhuen.

Martin sanoi myös, että takapakkeja tulee. Minun ei pitäisi syyllistää niistä itseäni eikä tuntea epäonnistuvani. Ajan myötä taka-iskuja tulisi harvemmin ja harvemmin.

Neljävuotias Cecilia ja kahdeksanvuotias Olivia täydentävät äidin onnen.

“Rakastan miestäni aina vain enemmän”

Kirjoitan parhaillaan syömishäiriöistäni Ruotsissa ensi vuonna julkaistavaa kirjaa, jonka työnimenä on Mina två liv eli Kaksi elämääni.

Meissä on Martinin kanssa paljon samaa, mutta olemme erilaisiakin. Hän on maanpinnalla, minä leijun pilvissä. Olemme vaikuttaneet toisiimme. Hän on juurruttanut minua, minä olen saanut hänet nostamaan välillä toisen jalkansa hetkeksi ilmaan.

Oma kulttuurin maailmani ei ole hänelle niin vieras, sillä Cullbergien suvussa on monia taiteilijoita musiikin, baletin ja kuvataiteen alueelta.

Arvostamme molemmat perhettä ja terveellistä elämää. Martin haaveilee maatilasta, jonne voisimme muuttaa asumaan.

Esiinnyn Ruotsissa enimmäkseen klassisen musiikin konserteissa ja yritysjuhlissa. Loppuvuoden kalenterini on jo täynnä.

En osaisi kuvitella eläväni toisenlaista elämää enkä kenenkään muun kanssa kuin mitä nyt elän. Rakastan miestäni aina vain enemmän ja enemmän. Tämä on kuin unelmaelämääni.

En pelkää enää hylkäämistä tai sitä, etten kelpaisi. Olen 47-vuotiaana rauhallisempi kuin ennen ja itsetuntoni on vahvempi.

Ennen kyllästyin nopeasti ja etsin kiihkeästi koko ajan jotain uutta. Nyt ei ole kiire mihinkään.”

Kuvat: Jouni Harala

Koko juttu on julkaistu Eevan numerossa 7/2017.

Julkaistu: 6.9.2017