Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Joka tupolle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa.
Työnantajat rakensivat tupoista luopumisesta itselleen ideologisen dogmin, jonka piti olla voimassa seuraavat tuhat vuotta. Viitisen vuotta sitä kesti. Kirjoitin jo vuosia sitten, että tällaiseen ideologiseen puhdasoppisuuteen on varaa vain hyvinä aikoina. Kun pahat päivät koittavat, tupot palaavat kuin muuttolinnut keväällä. Juuri niin kävi. Raamiratkaisu on moderni tupo eikä mikään muu.
Ideologia elää vain niin kauan kuin siitä on hyötyä. Ideologia ei tuo euroakaan yritysten kassaan. Raamiratkaisu on tässä talous- ja työmarkkinatilanteessa niin selvästi myös työnantajien edun mukainen, ettei sitä ollut varaa hylätä pelkän ideologian vuoksi.
Kitarakostaja
Raamiratkaisu on loistava voitto myös uudelle hallitukselle, mikäli se kestää myös liittojen käsittelyn. Ilman hallituksen aktiivisuutta ja panostusta ei sitä olisi koskaan syntynyt. Puoli miljardia euroa on mitätön hinta niihin etuihin nähden, joita ratkaisulla saavutetaan.
Hallitus on koostumukseltaan niin omituinen, suorastaan mahdoton, ettei sen oikeastaan pitäisi kyetä mihinkään. Ehkä se juuri siksi kykenee. Se on aika yleinen paradoksi politiikassa.
Sdp:n ja kokoomuksen, työn ja pääoman, ympärille rakennetulla hallituksella on voimaa. On ollut ennenkin. Raamiratkaisussa on samaa kansallisen suurponnistuksen henkeä kuin oli Suomen nostamisessa lamasta 1990-luvun jälkipuoliskolla.
Työministeri Lauri Ihalainen oli ratkaisun isä, Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen sen kummeja. Ihalainen on pitänyt tupoista luopumista koko ajan virheenä. Nyt tämä kitaraa soitteleva kostaja Limonadi-Lassi astui sisään saluunan pyöröovista ja pani sileäksi koko Eteläranta kympin desperadojoukkion, joka oli terrorisoinut Tupo Cityä lähes viiden vuoden ajan.
Syvemmät syyt
Perussuomalaisten puolueväki ja Timo Soini joutuvat nyt kolmisen kuukautta pelkäämään, että hän menestyy vaaleissa liian hyvin, tulee valituksi presidentiksi. Se ei ole tarkoitus.
Ei puolue kuitenkaan siihen kupsahtaisi – ei edes siihen, että Soini kupsahtaisi. Yksi puoluejohtaja, oli hän millainen poppaukko hyvänsä, ei yksin polkaise maasta kahdenkymmenen prosentin kannatusta. Sama Soini hän oli silloinkin, kun perussuomalaiset saivat taistella, että saivat eduskuntaan edes yhden edustajansa, Raimo Vistbackan.
Populismin kannatuksella on vankka yhteiskunnallinen pohja ja tilaus. Kansalaisten protestihengellä on selvät syynsä niin Suomessa kuin Euroopassa harjoitetussa politiikassa. Niin kauan kuin syyt pysyvät, pysyy myös populistipuolueen kannatus. Se olisi ilman Soinia nykyistä pienempi, mutta merkittävä kuitenkin.
Ankara on taisto
Presidentinvaaleista tulee väkevämpi ja värikkäämpi taisto kuin on kertaakaan ollut suoran kansanvaalin aikana.
Isot pojat ottavat kunnolla mittaa toisistaan. Toiselle kierrokselle mennään varmasti, eikä voittajasta ole vielä tietoa.
