Asuin aikanaan Japanissa yläasteen vieressä. Joka aamu kello seitsemän koulun pihalta kuului baseballmailojen kalke ja reipasta huutoa.

Koulun baseballkerhon ja muiden urheilukerhojen harjoitukset alkoivat usein jo aamusta. Tai sitten harjoiteltiin heti koulupäivän jälkeen. Erillisiä urheiluseuroja, joihin olisi koulun jälkeen suunnattu, ei juuri ollut. Pelaaminen ja liikunta olivat osa koulupäivää.

Suomessa lasten liikkumattomuus on ongelma kuten myös perheiden arjen aikataulutus. Koulusta lapset menevät kotiin, kunnes vanhemmat tulevat ja alkaa harrastuksiin kuskaaminen: jalkapallotreenit siellä, tanssikoulu täällä.

Kuva lasten liikkumisen nykytilanteesta on karrikoitu. Toki kouluissa on kerhotoimintaa, ja osa harrastuksista osuu sujuvasti perheiden arkeen.

Mutta silti olisi hyvä miettiä, voisivatko urheiluseurat ja koulut tehdä tiiviimpää yhteistyötä. Entä jos urheiluseurat toimisivat koulujen yhteydessä? Esimerkiksi Amerikassa urheilu liittyy monessa paikassa tiukasti kouluihin, joissa on liikunnanopettajien lisäksi urheilukerhotoiminnasta vastaavia valmentajia. Käytännössä kouluissa tehdään se, mikä Suomessa urheiluseuroissa. Yhdysvaltain malli on toki ainutlaatuinen: koululiikunta jatkuu aina yliopistotasolle ja muuttuu käytännössä lähes ammattiurheiluksi.

Nykyisin yhä useammassa seurassa Suomessakin on lähes ammattimaista valmennusta jo lapsille. Voisiko meillä seurojen ja koulujen yhteistyöstä tiivistää? Uskoisin, että näin löytyisi keinoja saada yhä useampi lapsi mukaan urheiluseurojen toimintaan – ja ennen kaikkea liikkumaan.

Ps. Miksi lapset sitten pitäisi saada liikkumaan? Suurin syy ovat lasten oma terveys ja kunto, jotka vaikuttavat kaikkeen. Perustelut terveyden ja kunnon puolesta ovat ihan kansantaloudellisia: säästöjä tulee sairauksien hoidossa.

Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan hikiliikunta koulupäivän alkuun lisää lasten oppimistuloksia huomattavan paljon. Liikunnasta on hyötyä siis koko koulupäivälle, lapsen oppimis- ja keskittymiskyvylle.