Pelkkiä puuleluja ja nekin patterin välissä.

Näillä sanoilla muistan vanhempieni sukupolven kuvailleen lapsuuttaan, kun minä, sisarukseni ja serkkuni yhtenä jouluaattona nyt jo kaukaisella 80-luvulla istuimme kuusen juurella ja revimme auki pakettejamme. Aikuisten mielestä niitä oli järkyttävän paljon, meidän mielestämme suurin piirtein normaali määrä.

Nyt olen siirtynyt kauhistelijoiden puolelle. Katson syntymäpäiväjuhlien lahjavuorta olohuoneen matolla ja mietin, miten selviäisin siitä. Vuoden päästä vietetään taas synttäreitä, siinä välissä on joulu. Joka ikinen juhla tuo kotiini aina vain lisää tavaraa.

Jonnekin tavara on sijoitettava, muuten se alkaa ajelehtia ympäriinsä. On siis hankittava lisää säilytystilaa, komeroita joihin tavara piilotetaan, toisin sanoen tavaraa – lastulevyä, vaneria ja valkoisia korkeakiillotettuja ovia. Jossain vaiheessa komeroita on niin paljon, että huoneet käyvät pieniksi. Silloin ei auta muu kuin marssia pankkiin, anoa lainaa ja ostaa isompi asunto.

Olisi helpompi syyttää lapsia, jos tietäisi itse olevansa viaton. Ikävä kyllä minä hamstraan kirjoja siinä missä pienemmät legopaketteja. Eihän yksi kirja missään tunnu. Tai kaksi. Kun näitä satunnaisia hankintoja tekee jatkuvasti, sen alkaa vain jossain vaiheessa huomata.

En usko olevani ongelmieni kanssa yksin. Vuosien kuluessa kasautuu tavallisesti vähitellen sekä elämänkokemusta että tavaraa. Elämänkokemuksesta ei ole mitään ilmeistä haittaa, mutta tavarasta olisi opittava myös päästämään irti.

On ihmisiä, jotka hallitsevat tämän taidon. He nauttivat päästessään siivoamaan kaappeja ja heittämään tarpeettoman pois. He suhtautuvat esineisiin niin kuin niihin kai kaiken järjen mukaan pitäisi suhtautua, täydellisen tunteettomasti. He etäännyttävät itsensä tavaroiden mikrohistoriasta eivätkä jää muistelemaan, mistä ja milloin mikäkin on varastoon tullut.

Havaintojeni mukaan tämä ihmistyyppi edustaa kuitenkin vähemmistöä. Paljon suurempi osa ihmisistä ahtaa mieluummin vinttikomeron kattoa myöten täyteen kuin luopuu sinänsä arvottomasta omaisuudestaan. Jos eteen tulee muutto, parikymmentä vuotta vanhat banaanilaatikot kannetaan avaamattomina uuteen vinttikomeroon.

Kuitenkaan ihminen ei aktiivisesti kaipaa tavaroitaan. Asuin äskettäin hetken aikaa ulkomailla, kalustettuna vuokratussa asunnossa toisten ihmisten tavaroiden keskellä. Itse asiassa se oli helpottavaa. Tunsin oloni pikemminkin kevyeksi kuin millään tavalla vaillinaiseksi.

Vähemmän on enemmän, niinhän sitä sanotaan. En ollenkaan epäile, etteivätkö isäni ja hänen ikätoverinsa olisi osanneet arvostaa niitä patterin välistä löytyneitä puuleluja.

Voisin tietysti julistaa lahjakiellon lasteni syntymäpäiväjuhlille. Voisin lakata ahnehtimasta kirjoja tai alkaa lukea niitä sähkökirjoina. Ensimmäinen toimenpide vain kohdistuisi lähinnä viattomaan alaikäiseen, toinen inhottaa minua jo ajatuksena, enkä sitä paitsi suoraan sanoen usko kummankaan muuttavan maailmaa millään tavalla. Eivät ne sähköiset lukulaitteetkaan tyhjästä synny.

Kaikki me tiedämme, että tavaroita tuotetaan liikaa. Maapallon rajallisia resursseja haaskataan turhuuteen, joka tuottaa yhä vähemmän nautintoa ja entistä enemmän epämääräistä ahdistusta.

Mutta miten ottaa edes ensimmäinen askel kohti niukkuutta yltäkylläisyyden ajassa? Voiko sitä edes tehdä yksin ja ilman pakottavaa syytä?