Aikanaan lähes täysin unohdetusta kirjasta on tullut sekä kansainvälinen myyntimenestys että amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Tuntematon kirjallisuuden professori Denverin yliopistosta on maineensa huipulla mutta ei tee sillä enää mitään, ei voi esimerkiksi hengailla Ian McEwanin, Julian Barnesin tai Tom Hanksin kanssa, vaikka he kaikki häntä rakastavat. Liian myöhään tuleva menestys on aina syvästi surumielistä.
Kovin kaukana Revolutionary Roadista Stoner ei ole myöskään kirjallisesti. Yates ja Williams ovat saman ikäpolven tekijöitä ja edustavat samaa tyylilajia, amerikkalaista ja selvästi miehistä, kuitenkin herkkävireistä realismia. Kumpikin luultavasti allekirjoittaisi Raymond Carverin itselleen muotoileman kirjailijan ohjeen: Ei kikkoja.
Stonerin rakenne on suorastaan puritaanisen yksinkertainen. Williams kertoo osin ilmeisen omaelämäkerrallisen päähenkilönsä, kirjallisuuden professori William Stonerin elämäntarinan kronologisesti syntymästä kuolemaan. Ei aikahyppyjä, ei oikeastaan edes takaumia, ei tyylin eikä näkökulman vaihdoksia. Kertoja raportoi yhdestä ihmiselämästä tietyn etäisyyden päästä.
Jos romaanissa jokin kikka on, se on sen ensimmäinen sivu. Harvemmin kirjailijat nimittäin kertovat heti kättelyssä, miten tylsistä ja tavallisista ihmisistä he ryhtyvät nyt kertomaan. Williams tekee juuri niin:
Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään.
Jokamiehen tarina siis, miehen joka elää elämänsä muistijälkiä jättämättä ja sitä paitsi päin helvettiä. Stonerkin nai väärän naisen. Etääntyy omasta tyttärestään. Jää jalkoihin yliopistopolitiikan pelikuvioissa. Kypsässä iässä sitten palavasti rakastuu, heittäytyy kiellettyyn suhteeseen ja maksaa siitä kalliin hinnan. Mieli täyttyy katumuksesta, päivät hiljaisesta epätoivosta, ja sitten, yhtäkkiä, yhtään päivää ei enää ole jäljellä.
Kaikki tämä olisi sietämätöntä, ellei Williams kuin huomaamatta kirjoittaisi Stoneristaan myös sankaria. Miehessä on nimittäin myös ylpeyttä. Mielenlujuutta. Kauneudentajua. Kun William Stoner rakastaa jotain, kirjoja tai ihmistä, hänen tunteensa on vahva ja tosi. Kaikessa melankolisuudessaan Williamsin romaani on myös ihmiselämän ylistys, muistutus sen ainutkertaisuudesta, ja sellaisena vaikuttava kuin yhdestä kivenlohkareesta hakattu veistos.
Kun kirjan kannet sitten sulkee, olo on hivenen tyytymätön. Tässäkö tämä nyt sitten oli: The greatest American novel you’ve never heard of. Pelkkä kirja kuitenkin vain, jokseenkin erinomainen muttei sen enempää.
Kuolemanjälkeinen hypekin on hypeä. Hype on aina myös rakennettua ja suunniteltua, eikä sitä voi kokonaan olla aistimatta; varsinkin, jos sattuu tietämään, että syksyllä Frankfurtin kirjamessuilla metsästettiin kuumeisesti jo seuraavaa Stoneria. Useita kandidaatteja löydettiin. Niistä yhdestä kenties kuulemme vielä. Silti ne kaikki ovat olemassa sillä nöyrällä tavalla, jolla kaikki maailmaan kerran kirjoitetut kirjat ovat.
Jos William Stoner eläisi vielä (tai oikeammin olisi edes joskus ollut olemassa), hän ei luultavasti välittäisi vähääkään tällaisista ilmiöistä. Hän löytää kirjallisuuden silmänräpäyksessä kuullessaan ensimmäisen kerran Shakespearen sonetteja. Kun hän kuolee, hän kuolee kirja kädessään. Kirjallisuus on hänelle puhdasta, pyhää, ikuista – kaikkea sitä mitä hype ei ole, ei edes maine. ■
